Miksi niin moni puhuu nykyään naristen? Kirjailija Sirpa Kähkönen esittää yhden selityksen

Olen viime aikoina kummastellut narisevien puheäänten lisääntymistä. Narinaa kuulee niin julkisessa puheessa kuin yksityisissä tilanteissakin. Olen ajatellut, että se on uusi tapa ilmaista asiantuntijuutta.

Mutta tuttu puheterapeutti arveli, että äänenkäytön muutos saattaa liittyä myös ylävartalon jännitystiloihin, joita intensiivinen digilaitteiden käyttö aiheuttaa.

Älylaitteitahan käytetään nykyään kaikkialla, paitsi sisällä paikallaan ollen myös ulkona liikkuessa. Kävellessä, pyöräillessä, lautaillessa, autoillessa. Itsehän olen suhtautunut lapsena samalla tapaa intohimoisesti kirjoihin kuin monet nykyisin puhelinten tarjoamiin sisältöihin, ja muistan oikein hyvin, kuinka lukutoukkaa varoiteltiin silmien pilaantumisesta ja terveyden vaarantumisesta. En siis moiti uppoutumista; kyky syventyä on ihmiselle välttämätön ominaisuus.

Sen sijaan pohdin laitteiden vaikutusta yhteisöllisyyteen. Kuulokkein varustautunut älylaitteen käyttäjä ei välttämättä hahmota paikkaansa suuremmassa kokonaisuudessa. Tämänhän huomaa selvästi, kun kadulla kännykkäänsä katseleva ihminen hätkähtää vastaantulijaa tai nenän edestä suhahtavaa autoa. Hämmentyneen kulkijan katse on samanlainen kuin syvästä unesta heräävällä ihmisellä. Nukkumiseen ei vain liikenteessä oikein olisi varaa.

Usein näkee myös koiranulkoiluttajien selaavan kävellessään kännykkää. Kontakti toiseen elolliseen olentoon on joko kokonaan poikki tai ainakin katkeilee. Kuitenkin yksi antoisimmista koiran ja ihmisen yhteiselon piirteistä on se ikiaikainen, syvä yhteys, joka toteutuu sanattomasti, katseiden ja eleiden monivivahteisena kielenä. Koirilta ihminen voi oppia sosiaalista viisautta ja ruumiinkielen ensisijaisuutta eliöyhteisöissä. Eikä vanhan koiran viisasta olemusta voi ikinä unohtaa, jos sellaista on joskus päässyt todistamaan.

Sama sanaton yhteys toteutuu lasten kanssa. On ihanaa nähdä aamuisilla kaduilla pikkulapsia, jotka ihmettelevät lintuja, aurinkoa ja tuulen kosketusta kasvoillaan. Jokainen päivä on lapsille uusi ja hämmästyttävä. Ja jokainen arkinenkin hetki antaa lapselle ainesta leikkiin ja kasvamiseen.

Kun olin lapsi ja lukutoukka, sanottiin usein: mene ulos leikkimään äläkä kyhjää sisällä! Nurkuen riistäydyin kirjojen parista. Mutta kun pääsin pihalle, leikki tempasi mukaansa. Betoniportaista tuli valtamerilaiva, ja meren saarissa vaelsi leijonia, norsuja ja villihevosia. Hirnuimme, haukuimme, kiistelimme, riitaannuimme, neuvottelimme, sovimme säännöt ja leikimme iltaan asti.

Lapsi käyttää ääntään ja liikkuu luonnollisesti. Ehkä meidän pitäisi olla vähemmän huolestuneita siitä, että lapset nykyäänkin mielikuvitusleikeissään konttaavat ja naukuvat. Ja pohtia tarkemmin omaa narinaamme ja kumaria hartioitamme. Fyysinen maailma ei ole laitteiden sisällä, lapsikin sen ymmärtää. Ihmisen ruumis ei protestoimatta ja kivuitta sopeudu laitteen jatkeeksi.

Ehkä jonkun pitäisi välillä patistaa meitä aikuisia ulos leikkimään.

Lue myös