Hymyilyttää, kun muistelen 1970-luvun taito- ja taideaineiden kasvatusta. Tuolloin painotettiin voimakkaasti ajatusta siitä, että noita aineita joko osaa tai sitten ei.
Oltiin joko hyviä tai huonoja käsityössä, musiikissa, kuvaamataidossa, liikunnassa. Välimuotoja ei juuri ollut eikä harjoittelun merkityksestä puhuttu. Oppilas kiekaisi laulukokeen luokan edessä ja siitä se määräytyi, asema hyvänä tai huonona laulajana. Prosessikirjoittamisesta kuulin vasta yli kolmekymppisenä.
Olin lapsena likinäköinen ja kömpelö. Kuitenkin olin hyvin kiinnostunut siitä, miten laitteet toimivat. Avasin salaa magnetofonin nähdäkseni, millainen koneisto kelanauhoja pyörittää. Rakastin puukäsitöitä, oli ihanaa rakentaa esineitä. Mutta jotenkin päädyin ajattelemaan, ettei käsillä tekeminen ole minulle kuuluva ilo.
On sääli, että aikoinaan opetuksessa korostui niin voimakkaasti vertailu ja valmiin, synnynnäisen kyvyn painottaminen. Osa ihmisistä tarvitsee enemmän harjoitusta saavuttaakseen jonkin taidon, mutta prosessi voi silti olla kaikin tavoin mielekäs ja tärkeä. Se, joka ei ole saanut jotain kykyä synnyinlahjanaan, oppii taitoa tavoitellessaan sitkeyttä ja päämäärähakuisuutta.
Olen todella kiitollinen siitä, että sain aikanani koulussa oppia neulomisen ja virkkaamisen perustaidot, vaikka olin käsityönopettajan murheenkryyni. Pitkien etäluentojen aikana on ollut helpompaa keskittyä uusiin asioihin, kun kädet ovat työskennelleet sukankutimen parissa. Samalla olen voinut ajatella lämmöllä ystävääni, joka asuu kaukana kylmässä talossa.
Opiskeluaikanani neulominen ja virkkaaminen olivat kiellettyjä monilla luennoilla. Käsillä näprääjiä saatettiin ojentaa ankarastikin. Nyt se tuntuu oudolta, sillä nykyisen ymmärryksen mukaan kädentaidot hyödyttävät ja tukevat uusien asioiden oppimista ja mieleen painamista.
Taitojen harjoittamisessa on kysymys ilosta.
Olen itse havainnut liikkumisen olevan luomistyölleni välttämätöntä. Erityisen tärkeää on tanssiminen, liike musiikin tahdissa. Tanssi synnyttää mielessä kuvia, joita ei pysty välttämättä muuntamaan sanoiksi. Mutta nuo kuvat auttavat oivaltamaan työn vaiheita ja ratkaisemaan syntymässä olevaan teokseen liittyviä pulmia.
Pohjimmiltaan taitojen harjoittamisessa on kysymys ilosta. Siitä, että huomaa kehittyneensä, että tajuaa ylittävänsä itsensä. Luovuus ei rajaudu huippuosaajien alueeksi. Ihmisen syvin olemus säilyy lapsuudesta saakka samana, jos sen sallitaan säilyä. Ihminen on leikkivä, kokeileva olento, jolle tuottaa suurta iloa kokeilla, yrittää uudestaan, surra pieleen mennyttä kokeilua, puskea eteenpäin ja iloita onnistumisesta.
Kaikkeen ihmisyyteen kuuluu prosessi. On suuri ilon aihe, kun kömpelöin käsin neulotut lehmuksenvihreät kesäsukat ovat valmiit postitettaviksi ystävälle kaukaiseen maahan.
