Koska minulla ei ole vakituista työpaikkaa, käyn usein kirjastoissa kirjoittamassa ja lukemassa. On mukavaa olla muiden joukossa vaikka onkin yksin.
Väliin kuulee sanottavan, että kirjastojen palveluvalikoima on nykyään liian suuri. Että kirjastoista ei tarvitsisi saada akkuporakoneita tai kävelysauvoja. Minusta tämä ei ole ongelma. Jos kirjasto tarjoaa yhteiskäyttöön esineitä ja laitteita, se edistää osaltaan kestävää kehitystä. Pitkän remontointi- tai rakennusurakan laitetarpeisiin lainaamo ei vastaa mutta on sen sijaan hyvä ratkaisu kaltaiselleni satunnaiselle hiomakoneen tai poran tarvitsijalle.
Arvostan myös kotikirjastoni ukulelepiiriä ja kaupunginosakirjastojen kielikahviloita. Kotikirjastossani toimii myös digineuvonta senioreille vertaistasolla. Nämä ovat hyviä esimerkkejä kirjastojen kyvystä synnyttää kohtaamispaikkoja ja horisontaalista toimintaa, joka lähtee asiakkaiden tarpeista ja kiinnostuksen kohteista.
Asiakkaan näkökulmasta kirjastot ovat 2000-luvulle tultaessa muuttuneet eniten suhteessa tilaan ja sen käyttötarkoituksiin. Lapsuudessani ja nuoruudessani 1960–1970-luvuilla kirjastot olivat hiljaisuuden tyyssijoja. Kirjastonhoitajan yleisin repliikki tuntui olevan: ”Hys!” Kirjastoissa vaalittiin avaria, äänettömiä tiloja, joissa kirjat asuivat ja joissa asiakkaat vain kävivät piipahtamassa. Nyt monissa kirjastoissa tarjolla on paitsi keskittymisen mahdollistavia lukusaleja myös oleskelualueita ja kokoontumistiloja yhdistyksille, lukupiireille ja harrastusryhmille.
Myös niiden, joiden elämä ei noudattele kaikkein tavallisimpia ratoja, on lupa tulla kirjastoon.
Pienet kylä- ja kaupunginosakirjastot ovat monin paikoin uhanalaistumassa. Tämä on kansalaisyhteiskunnan kannalta huonoa kehitystä. Kirjastot ovat yksi Suomen keskeisistä demokratian tukipilareista. Kirjastossa jokainen saa saman palvelun eikä ihmisiä erotella maksukyvyn mukaan. Maksuttomat julkiset tilat ovat tärkeitä juuri yhteenkuuluvuuden tunteen synnyttäjinä. Myös niiden, joiden elämä ei noudattele kaikkein tavallisimpia ratoja, on lupa tulla kirjastoon.
Osallisuus, oikeus tulla mukaan, kuuluminen johonkin. Aivan erityisen tärkeää on soveltaa näitä demokratian perusoikeuksia lapsiin ja nuoriin. Kirjastojen avoin lastentoiminta – vauvakinot, satutunnit, kirjavinkkaukset – on merkittävää tulevaisuuteen kurkottavaa työtä. Tämän päivän vaunukansasta kasvaa tulevaisuuden kansalaisia ja päättäjiä.
Kerran Helsingin Keskustakirjasto Oodissa kuulin pienen keskustelun. Liukuportaissa edessäni seisoi isä pienen lapsensa kanssa. Lapsi osoitti kohti ylintä kerrosta, Kirjataivasta, ja sanoi: ”Tuollapa on isi robotteja.” Isä lempeästi: ”Robotteja, juu, heh.” Lapsi: ”Eikun oikeasti on!”
Kun tultiin ylimpään kerrokseen, pieni automaattikärry ajeli kirjalastissa yli lattian ja katosi hyllyjen väliin. Lapsi: ”Toi on kirjarobotti ja sen nimi on Veera.” Isä: ”Oho! Joo!”
Kokenut kirjaston asiakas ja kansalainen siinä esitteli isälleen tulevaisuutta.
