Maukka oli kissa ja Väykkä oli koira, ja ne asuivat taivaansinisessä talossa mäen laella.
Joulupuuron jälkeen alkoi pitkä ja hiljainen iltapäivä. Tuli naksui, kello raksutti ja kaikkialla tuoksui joulu. Maukan ja Väykän tuvassa vallitsi rikkumaton joulurauha.
"Olisikohan nyt jo aika?" Maukka sanoi viimein.
"Minkä aika? Nukkumaanmenonko?" Väykkä vilkaisi hämmästyneenä kelloa. Se oli vasta kuusi.
"Lahjojen aika. Nyt on aika jakaa minun lahjani."
Maukan viikset väpättivät innostuksesta.
"Mehän sovimme, että emme osta toisillemme lahjoja."
"Mutta... mehän sovimme, että emme tänä vuonna osta toisillemme lahjoja. Nautimme vain joulurauhasta ja ruoasta."
"Tarkoitatko, että... Eikö edes pientä yllätystä? Sellaista, joka on tapana ostaa, kun on sovittu, että ei osteta lahjoja?"
"Minä noudatin meidän sopimustamme."
Maukka oli lyöty. Se istui pienenä ja surkeana. Kului hetki ja toinen. Sitten Maukka ryhdistäytyi. Se penkoi tavara-arkkuaan. Kaiveltuaan tovin se palasi mukanaan kuhmuiset kiikarit.
"Hyvää joulua Maukka!" se toivotti suurieleisesti itselleen.
Väykkä katseli Maukkan riemua ja meni sitten ulos. Pian se palasi takaisin vanhan, ruosteisen potkukelkkansa kanssa.
"Hyvää joulua Väykkä!" se toivotti itselleen.
Maukka ja Väykkä vilkaisivat toisiaan ja niitä alkoi vähän naurattaa. Lopulta ne halasivat.
"Tiedätkö mitä? Sinä saat nämä joululahjaksi", Maukka sanoi ja ripusti kiikarit Väykän kaulaan. Väykkä meni aivan mykäksi liikutuksesta. Se oli aina halunnut tarkkailla kiikareilla kurkiparvia, kun ne keväisin palasivat.
"Ja sinä saat minun kelkkani", änkytti Väykkä.
Nyt oli Maukan vuoro liikuttua. Juuri sellaista kelkkaa se oli toivonut.
Sitten ne halasivat jälleen ja tunsivat saaneensa toisiltaan jotain mittaamattoman arvokasta.
"Minä tietysti tarkoitin, että saat kiikarit melkein omaksi. Saat lainata niitä aina kun tarvitset", Maukka korjasi illalla.
On tullut aika kiittää lukijoitani kuluneista vuosista. Olen antanut, olen saanut. Lukemisiin!
Tämä on kolumnisarjan viimeinen osa.
