Tuija Pehkonen kertoo kolumnissaan, mikä häntä jännittää joka aamu

Täytin tänä vuonna neljäkymmentä. En ole kokenut suurta ikäkriisiä, mutta on myönnettävä, että jokin elämässä on muuttunut. Jos en sitä itsestäni aina huomaa, ajankulusta kertoo se, että kaksituhattaluvulla syntyneet vauvat ovat todellakin jo aikuisia.

Kannoin pitkään mukanani kolmekymppisen identiteettiä. Ja kolmekymppisellä tarkoitan sitä 27–35 -vuotiasta, joka tuntee löytäneensä paikkansa, osaavansa jos jonkinmoista ja joka kuitenkin on virkeä, sileä, cool ja jaksaa vaikka mitä.

Kuvitelma nuorekkuudestani oli kai perua vuosista radion hittikanavan juontajana. Lopetin nuo työt jo yli 10 vuotta sitten, mutta pitkään sen jälkeenkin kuvittelin liihottelevani trendien aallonharjalla, tunnistavani kuumimmat hittibiisit radioista ja olevani muutenkin aika magee tyyppi.

Saan toisinaan itseni kiinni tästä ajatusharhasta. Kun äskettäin pidin mediavalmennusta komealle, reilusti itseäni nuoremmalle artistille, huomasin viljeleväni kirosanoja tavallista enemmän. Vaatteet valitsin tapaamisiin erityisen huolella: tavoitteena oli jotain vähän rennompaa ja resuisempaa, ei tällättyä keski-ikäistä täti-lookia.

Tapaamisissa päässäni risteili omituinen tunne. Samalla kun uskottelin olevani “samalla levelillä” räppärin kanssa, kuulin itseni antavan äitimäisiä neuvoja. Jälkeenpäin mietin, että pärjääköhän se niissä haastatteluissa. Ettei vain lehdistö syö sitä elävältä. Vähän kuin olisi jännittänyt oman lapsensa urheilukilpailuita.

Keski-ikäisyyteen liittyy iso liuta kliseitä, ja pakko tunnustaa: ne ovat tulleet osaksi myös minun elämääni. Olen jo tovin fiilistellyt kenkien ja laukkujen sijaan taidetta ja kauniita astioita. Kaapistani löytyy jopa kristalliastioita, joiden pitkään ajattelin olevan äitini ikäisten rouvien hömpötystä. Nyt kauniisti kimmeltävät jalkalasit kruunaavat kattaukseni – sen, joka on toteutettu second handina hamstraamillani vanhoilla Arabian astioilla.

Rivakat juoksulenkkini ovat vaivihkaa vaihtuneet kävelyyn ja olen huomannut muutaman ikätoverin ottaneen jopa sauvat lenkkikavereikseen. Ei ole kuin hetki siitä, kun vauhkosin, että “treeni on treeniä vain jos hiki roiskuu ja oksennus pykii kurkussa”. Nyt toistelen, kuinka ”kroppa tarvitsee tänään lepoa” ja ”mieli kaipaa rauhoittumista”.

Tosin lepääminenkin on riskaabelia. Hyvin nukutun yön jäljiltä herään milloin mikäkin paikka jumissa. Kun kollega utelee niskajumin syytä, kierrellen myönnän venäyttäneeni niskan nukkuessani – en suinkaan treenatessani.

Varmaan arvaat, että saan päänsäryn jo kahdesta viinilasillisesta ja siksi useimmiten skippaan alkoholinhuuruiset menot. Ystäväporukan kanssa kuulumiset vaihdetaan ennen puolta päivää alkavalla brunssilla, jossa keskustellaan kymppiuutisista ja fiilistellään, kuinka suursiivouksen tekeminen rauhassa on parasta omaa aikaa.

Entäpä esivaihdevuosioireet? Enpä taida edes aloittaa.

Mutta ei hätää, ei tämä pelkkää alamäkeä ole. Elämään on onneksi alkanut tulla myös tasapainoa. En enää mieti, mitä muut minusta ajattelevat. Osaan sanoa ei ja tunnen omat rajani. Olen alkanut hyväksyä itsessäni myös niitä piirteitä, joita vastaan aiemmin pyristelin vimmaisesti.

Tiedän, että meillä on vain yksi elämä ja se on jo näyttänyt minullekin rajallisuutensa. Keski-iässä parasta on ehkä se, että osaan olla kiitollinen asioista, joita minulla on, sen sijaan että haikailisin jatkuvasti uutta. Olen myös hyväksynyt, että ainoa pysyvä asia on muutos, koski se sitten omaa ulkonäköä tai ympäröivää maailmaa.

Sitä paitsi, on turha kuvitella, että keski-ikäisyys olisi tylsää. Joka aamu saa jännittää, mitä paikkaa tänään kolottaa.

Lue lisää Yhteishyvän kolumneja: