Matti Leino kertoo, miten yksi opettaja muutti hänen elämänsä: ”En varmaan olisi tässä ilman Maaritia”

”En varmaan olisi tässä ilman Maaritia. Olin yhdeksännellä luokalla Kruununhaan yläasteella, kun äidinkielen ja ilmaisutaidon opettajani Maarit näki ilmoituksen, jossa etsittiin kahta uutta näyttelijää Laura-televisiosarjan toiselle kaudelle. Hän sanoi, että minun pitäisi hakea. Hain ja sain roolin.

En olisi itse hakenut. Olin näytellyt koulussa ja tehnyt improvisaatioita, mutta ajatus siitä, että menisin televisioon näyttelemään, tuntui aivan absurdilta. Maarit uskoi minuun niin vahvasti, että sai minutkin uskomaan, että voisin ainakin yrittää.

Jo seuraavana kesänä olin sarjan kuvauksissa, ja sitä kautta tuli uusia mahdollisuuksia. Yksi niistä johti Helsingin Kaupunginteatteriin ja Hairspray-musikaaliin, ja siitä seurasi taas seuraavia töitä. Tänä kesänä tulee kuluneeksi 23 vuotta ensimmäisestä ammatillisesta tuotannostani.

Olen vuosien aikana miettinyt aika monta kertaa, missä olisin nyt, jos Maarit ei olisi silloin kannustanut minua. En ollut 15-vuotiaana päättänyt, että minusta tulee näyttelijä. Mietin esimerkiksi lääkärin ammattia ja sitä, että voisin tehdä työtä, jossa autetaan ihmisiä. En tiedä, olisinko koskaan löytänyt tätä alaa ilman sitä hetkeä, jolloin aikuinen ihminen uskoi minuun ja näki minussa enemmän kuin osasin itse nähdä.

Halusin pitkään kiittää Maaritia, mutta minulla ei ollut hänen yhteystietojaan. Sitten hän lähetti minulle Facebookissa kaveripyynnön, se tapahtui ehkä vuosi ennen Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa, ja minulla oli taas yhteys häneen. Sain luvan kutsua lähetykseen vieraita ja ajattelin, että minun pitää saada Maarit paikalle. Kerroin ohjelman tuotannolle koko tarinan ja kysyin, voisinko käyttää lähetyksen haastatteluhetken hänen kiittämiseensä. Sain luvan.

Toisen ihmisen antama kannustus on valtavan tärkeää. Olen puhunut siitä paljon myös työkavereiden kanssa, ja aika moni tunnistaa saman. Me kaikki tarvitsemme kannustusta eri tavalla, mutta harva pärjää kokonaan ilman tunnetta siitä, että joku uskoo sinuun.

Olen itse saanut lapsena vanhemmiltani paljon kannustusta kokeilla erilaisia asioita. Ehkä oma monipuolisuuteni onkin osittain seurausta siitä, ettei haluani kokeilla koskaan tukahdutettu. Jos lapsi sanoo haluavansa balettitunneille ja hänelle vastataan, etteivät pojat tanssi balettia, voidaan samalla sammuttaa jotain, joka olisi voinut kasvaa isoksi ja tärkeäksi. Minusta lapselle pitäisi ennemmin sanoa: kokeile, ja saat itse huomata, onko se sinun juttusi.

Sama pätee mielestäni aikuisiin ja työelämään. Olen itse näyttelijänä aika perfektionisti, ja huomaan helposti kaiken sen, mikä meni vähän huonommin kuin olisi pitänyt mennä. Siksi pidän palautteessa niin sanotusta hampurilaismallista: ensin kerrotaan, mikä meni hyvin, sitten se, mitä voisi kehittää, ja lopuksi muistutetaan siitä, mikä toimii. Jos harjoitusten jälkeen sanotaan, että tässä oli hyvä rytmi ja tässä olit hienosti läsnä, mutta tuossa yhdessä kohdassa rytmi jäi jälkeen, saan tunteen siitä, että olen oikealla tiellä ja voin hioa tuota yhtä asiaa paremmaksi. Työstä tulee aika raskasta, jos kuulen jatkuvasti pelkästään sen, missä minun pitäisi kehittyä.

Esiintyjälle se on erityisen tärkeää, koska itseluottamus näkyy suoraan ulospäin. Jos itse uskoo siihen, mitä tekee, siihen uskoo helpommin myös katsoja.

Kerran Helsingin Kaupunginteatterin Tarzan-musikaalissa olin yhden lauluosuuden jälkeen aivan maassa, koska yksi pieni kohta ei mennyt niin kuin olin suunnitellut. Koko laulussa oli monta minuuttia, jotka olivat menneet hyvin, mutta mielessäni kaikki oli pilalla yhden ohimenevän hetken takia.

Työkaveri huomasi olotilani ja kysyi, mikä minulla on. Kun kerroin, että laulu meni pilalle, hän sanoi suunnilleen niin, että tarkoitatko sitä, että neljän minuutin laulussa yksi puolentoista sekunnin kohta meni eri tavalla kuin ajattelit. Se pysäytti. Tajusin, miten vääristyneesti olin itse tilanteen nähnyt.

Perfektionismi on minulle myös voima. Se pitää nälkäisenä ja saa haluamaan kehittyä. En halua ajatella, että olisin joskus valmis. Mutta samalla minun pitäisi opetella ottamaan kehut vastaan paremmin. Kritiikin kuulen kyllä. Sen analysoin perin pohjin. Kun joku sanoo jotain hyvää, saatan vastata vain, että kiitos, kiva, ja siirtyä eteenpäin. Positiivinen palaute pitäisi kuitenkin osata myös ottaa vastaan.

Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa olen saanut siitä paljon harjoitusta. Ihmiset ovat lähettäneet valtavasti viestejä, ja joskus täysin tuntematon ihminen kertoo, että tanssini on liikuttanut häntä tai tuonut mieleen jonkun oman läheisen ihmisen. Sellainen palaute pysäyttää aivan eri tavalla. Silloin ymmärtää, ettei tässä ole kyse vain siitä, onnistuinko itse täydellisesti. Jokin, mitä tein, on yksinkertaisesti merkinnyt toiselle ihmiselle jotakin.

Ehkä juuri siinä kannustamisen merkitys lopulta on. Kannustaminen ei tarkoita sitä, että kaikesta pitäisi sanoa vain hyvää tai ettei virheitä saisi osoittaa. Päinvastoin. Ihminen tarvitsee myös rakentavaa palautetta, jotta voi kehittyä. Mutta jos haluamme, että ihmiset uskaltavat yrittää, oppia ja kasvaa, heidän pitää samalla saada tuntea, että heissä nähdään muutakin kuin ne asiat, joita pitäisi vielä korjata. Minun kohdallani yksi opettaja auttoi näkemään sen.”