Nyt puhuu kuntoilun vihaaja! Tästä syystä Laura päätti ryhtyä liikkujaksi
Laura Pörsti jätti aiemmin liikunnan ilon muille. Kolotusten vuoksi hän alkoi selvittää, miten hänestäkin voisi tulla liikunnan ystävä.
Laura Pörsti poti huonoa omaatuntoa, koska ei harrastanut liikuntaa.
Kuusivuotias esikoinen heilui jatkuvasti, kun Laura Pörsti yritti pestä lapsen hampaita.
Energisen pojan ikiliikkuminen aiheutti arjessa välillä päänvaivaa, ja nyt äitikin huomasi hermostuvansa.
Lapsensa jammailua katsoessaan Pörsti kuitenkin oivalsi jotain liikunnasta. Kuka sen määritti, ettei hampaita pestessä saisi heilua? Tai kuka sanoi, miten kovaa esimerkiksi ostoskeskuksessa sai rientää?
”Paikallaanolo on pahasta, mutta samaan aikaan et saa liikkua liikaa. Tällainen normitushan on ihan ääliömäistä”, Pörsti sanoo.
Apua, kehohan rapistuu!
Pörsti kuului aiemmin siihen joukkoon, joka jätti liikunnan ilon mieluummin muille. Toimittaja ja kirjailija oli tottunut ajattelemaan, opiskellut ja istunut psykoterapiassa. Hän oli hoitanut päätään mallikkaasti.
Kroppa sen sijaan roikkui vain mukana. Pörsti inhosi liikuntaa, koska koki olevansa epäliikunnallinen. Hän ei kuulunut kuntosalikävijöiden klaaniin eikä jumppaajien heimoon.
Samalla hän tiesi kivuliaan hyvin, miten iso ongelma liikkumattomuus oli.
”Minuun osui aina kovaa, kun uutisoitiin, miten liikkumattomuus aiheuttaa vuosittain miljardikustannukset Suomen kansalle.”
Neljänkympin jälkeen kehoa alkoi kolottaa yhä useammin. Pörsti tiesi, että ainoa vaihtoehto välttää rapistuminen oli, että hän saavuttaisi liikkuvamman elämäntavan.
Pörsti keksi, miten motivoisi itsensä varmasti liikkeelle. Hän kirjoittaisi prosessista kirjan.
”Vaikka eihän tällaisia ulkoisia motivaattoreita liikunnan aloittamiseen suositella.”
Syntyi esseeteos Antiliikkuja – Miten liikunnan vihaaja yritti opetella liikkumaan. Kirjassa Pörsti kuvaa, kuinka hän koetti pulahtaa liikunnan maailmaan.
Liikunnan pitäisi olla kaikille
Nuoruudessaan Pörsti pelasi tennistä. Harrastus loppui kuin seinään, kun Pörsti täysi-ikäistyi. Kirjaprosessin aikana Pörstille selvisi, että se on tutkimusten mukaan tyypillinen ikävaihe lapsuuden harrastuksen hylkäämiselle.
Aikuisena liikunta oli satunnaisia jumppia ja lillumista uimahalleissa.
Kaksi raskautta ja imetystä katkaisivat Pörstin suhteen omaan kehoon. Kroppa oli varattu toisten käyttöön vuosiksi. Ajatus liikkumisesta tuntui etäiseltä, eikä Pörsti edes tiennyt, millaista liikkumista kaipasi, ja mitä lihaksia kehosta löytyi.
Liikuntaharrastusten puute ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei Pörsti olisi liikkunut lainkaan. Hän oli aina kävellyt ja pyöräillyt arjessaan paljon. Sitä ei vain kukaan tuntunut laskevan liikunnaksi.
”Tuntuu, että liikuntapuhe on kaapattu. Sitä dominoivat urheilulajeille omistautuminen, vakava suorittaminen ja tulosten mittaaminen”, Pörsti sanoo.
Hänen mielestään on ongelma, että liikuntapuhe on menestyneiden ja ylemmän keskiluokan hallitsemaa. Se saa helposti ajattelemaan, että liikkuakseen tarvitsee vähintään kuntosalijäsenyyden, tekniset vaatteet ja älysormuksen.
”Suomessa on kuitenkin liikuntalaki, jonka yksi lähtökohta on yhdenvertaisuus. Liikunnan pitäisi kuulua kaikille.”
Suunnitelma: lajeja kokeilemaan
Kirjaprojektin alussa heinäkuussa 2023 Pörsti ajatteli ensin, että hän alkaisi kokeilla eri lajeja. Sen piti olla helppoa, sillä kirjan kirjoittaminen oli hyvä syy lajikokeiluille.
Paljastui kuitenkin, että liikuntasalit, hallit ja kentät aiheuttivat Pörstissä suorastaan kauhua.
”Minusta tuli kuin kuusivuotias epävarma pikkutyttö. Olin arka osallistumaan, enkä viihtynyt liikuntatiloissa.”
Laajempien lajikokeilujen sijasta Pörsti keskittyi etsimään liikunnan paikkoja arjestaan.
”Sen sijaan että muutan itseni kokonaan, pohdin, voisinko löytää nykyisestä elämästäni enemmän liikuntaa.”
Sitä hän löysi. Lasten vieminen kahteen eri päiväkotiin kävellen oli ilmiselvää liikuntaa ja viisi minuuttia soutulaitteella aamuisin viritti työpäivään.
Arkuuttaan uhmaten Pörsti hankki myös kuntosalijäsenyyden ja kokeili ryhmäliikuntatunteja. Sen hän teki lähinnä siksi, että lähes jokainen hänen lähipiiristään oli jonkun kuntosalin jäsen.
”Halusin kokeilla sitä edes kerran elämässäni.”
Miksi juuri minä en liiku?
Eräs keino auttoi Pörstiä ratkomaan liikkumattomuuden pulmaa erityisen hyvin. Hän listasi kaikki asiat, jotka estivät häntä liikkumasta. Niitä löytyi yllättävän paljon.
Yksi este oli jo aiemmin mainittu arkuus. Joutuuko eturiviin tai silmätikuksi? Osaako? Entä jos mokaa ja putoaa koreografiasta?
”Lajeihin liittyy paljon sääntöjä ja normeja, joita ei ehkä tiedä. Tilanne vaatii reippautta, jota voi olla hankala omaksua.”
Mutta ennen kuin Pörsti pääsi edes jumppatunnille saakka, hänen oli ylitettävä ensimmäinen esteensä: urheiluvaatteet.
Pörsti ei varsinaisesti pitänyt teknisistä liikuntavaatteista, muttei halunnut myöskään lähteä kuntosalille virttyneissä verkkareissa.
”Olin epävarma. Halusin näyttää uskottavalta enkä miltään räpeltäjältä.”
Sopivan uskottavia vaatteita löytyi muun muassa tuttujen komeroista.
Vinkki kiireisille vanhemmille
Kun Pörsti oli listannut esteensä paperille, hän näki, ettei liikkumattomuudessa ollut kyse laiskuudesta tai huonoudesta. Oli konkreettisia hidasteita, jotka antiliikkujan piti ylittää.
Liikkumattomuus ei siis välttämättä ratkea sillä, että rupeaa vain liikkumaan. Tilanteen purkaminen voi olla monimutkaisempi vyyhti.
Monilla voi olla ikäviä kokemuksia koululiikunnasta, kilpailusta ja suoritusten mittaamisesta. Raha voi olla tiukassa.
Varsinkin monille perheellisille esteenä saattaa olla täysi kalenteri. Pörsti kertoo, ettei ole kovin kiireinen, joten hänelle ajanpuute ei ollut este. Hänellä on kuitenkin oivallus myös kiireisemmille vanhemmille.
”Olisi hienointa saada liikkuminen luontevasti osaksi arjen toimintoja, kuten leikkipuistoilua, kauppakäyntejä ja muita asiointimatkoja.”
Myös kaupunkisuunnittelu osoittautuu joskus esteeksi. Liikuntatiloihin saattaa olla hankala päästä. Jopa oma kroppa voi olla sopimaton normeihin. Sen Pörstikin huomasi.
”Minulla on lyhyet kädet. Ne eivät yllä monien kuntosalilaitteiden kahvoihin, koska kahva ovat usein liian alhaalla selkäni mittaan nähden.”
Vaihtoehtoisia tapoja tehdä sama liike tai harjoittaa samaa lihasryhmää ei Pörstin mukaan juuri tarjottu.
Jos esteitä omalle liikunnalleen ei huomaa, syntyy helposti väärä kuva, että liikunta ei ole oma juttu.
Vihasta iloon, muttei hurahdukseen
Puolentoista vuoden aikana Pörstistä ei tullut himoliikkujaa eikä hän suoranaisesti löytänyt yhtä lajia, johon olisi hurahtanut. Sen sijaan hän löysi hyviä tapoja liikkua ja lisätä liikettä arkeensa.
”Pääsin taas kiinni kehooni ja ymmärsin, mitä se kaipaa. Millainen liike keholleni on mahdollista ja millaisista jutuista nautin.”
Nautinto ei löytynytkään tehokkuudesta, nopeudesta tai suorituksista. Se löytyi siitä, miltä lihakset tuntuivat, kun Pörsti teki vetoja soutulaitteella. Tai miltä jalkapohjissa tuntui, kun kävellessä ne kannattelivat kymmenien kilojen kehoa.
”Olen edelleen enemmän ajattelija kuin liikkuja”, Pörsti sanoo.
”Mutta ymmärrän, että ne kaksi eivät sulje toisiaan pois. Voin nauttia ja iloita liikunnasta ilman erityistä liikunnallisen ihmisen identiteettiä.”
Laura Pörstin Antiliikkuja – Miten liikunnan vihaaja yritti oppia liikkumaan -kirja ilmestyy 6.8.
Uusimmat jutut sähköpostiisi