Yksi jälleenrakennusvuosien näyttävimpiä uudiskohteita Pirkanmaalla oli Nokian myllyalue. Siilot näkyvät edelleen miltei joka puolelle Nokian keskustaa.

Tautin perhe kulki SOK:n myllyn kanssa saman evakkotien talvisodan päätyttyä

Teksti:

Anna Kortelainen

Kuvat:

SOK

Julkaistu: 3.8.2022

Muokattu: 17.3.2023

Talvisodan päätyttyä Viipurin mylly jäi rajan taa. Uusi mylly rakennettiin Nokialle. Tautin perhe kulki SOK:n myllyn kanssa saman evakkotien.

Vuonna 1926 nuoripari Anna ja Toivo Tauti muutti Savitaipaleelta Viipuriin. Toivo pääsi töihin Kauppatorin apteekin vahtimestariksi ja eteni kädentaitojensa ansiosta timpuriksi.

Maailmanlaajuisen laman rantauduttua Suomeen SOK alkoi rakentaa Viipuriin myllyä. Mittava urakka helpotti seudun suurtyöttömyyttä. Toivo pääsi tellingeille töihin, ja myllyn valmistuttua pariskunta sai sieltä vakituiset työpaikat, Toivo varastomiehenä ja Anna pakkaamotyöntekijänä.

SOK:n mylly ja leipomo Viipurin satama-alueella olivat kaupungin uusi uljas maamerkki. Erkki Huttusen ja Valde Aulangon suunnittelema loistelias funkkisrakennus valmistui vuonna 1932, ja siiloja rakennettiin vielä muutaman vuoden ajan.

Mylly edisti viljan omavaraisuutta ja tuotti jauhojen lisäksi tuoretta leipää, näkkileipää, rinkeleitä ja makaronia.

SOK:n mylly oli kaupungin uusi uljas maamerkki.

Mylly jäi rajan taa

Talvisodan sytyttyä Viipurin mylly oli erityisen tähdellinen Suomen elintarvikehuollolle. Mylly pidettiin sitkeästi toiminnassa helmikuun 1940 lopulle asti. Toivo uurasti yötä päivää apulaistensa kanssa lastaten viljavaunuja ja sammuttaen palopommien tulipaloja myllyalueella. Kun ilmapommitukset pahenivat ja sähkövirta kaupungissa katkesi, oli pakko lähteä. Toivo ajoi polkupyörällä ja kuorma-autokyydillä Lappeenrantaan, jossa hän ilmoittautui rintamapalvelukseen. Hän ehti rykmenttinsä mukana Virolahdelle asti, kun rauha tuli.

Suomen suurin mylly oli menetetty, mutta suomalaisille oli saatava leipää. Syksyllä 1940 SOK ryhtyi rakentamaan uutta suurmyllyä Nokian kauppalaan.

Lähtiessään evakkoon Tautin perhe oli saanut mukaansa vain pari matkalaukullista omaisuutta. Talvisodan päättyessä he asuivat Oulussa NNKY:n asuntolassa. SOK kutsui heidät mukaan jälleenrakennukseen. Perhe muutti Nokialle ja pääsi asumaan työsuhdeasuntoon. Moni perhe aloitti alusta. Ei ihme, että yksi Nokian myllyn asuinalueen tyyppitalomalleista oli nimeltään Rauhankoto.

Kun Suomen armeija palasi Viipuriin elokuun lopussa 1941, SOK:n myllyalue nousi näkyviin kuin majakka. Tuli kyti rakennuksessa radiomiinalla aiheutetun räjähdyksen seurauksena. Myllyssä oli vuoden ajan toiminut ”Neuvostoliiton valtakunnallisen leipäteollisuuden trustin leipäkombinaatti”. Vuoden 1942 puolella aloitettiin myllyn korjaustyöt. Kesällä 1944 Viipuri jouduttiin kuitenkin lopullisesti luovuttamaan.

Koko perheen työpaikka

Mutta Nokia oli valmiudessa huolehtimaan leivästä. Alueelle valmistuivat 1940–1950-lukujen vaihteeseen mennessä vuorollaan ruis-, vehnä- ja kauramylly, siilot, leipätehdas, makaronitehdas sekä kuivaamot rehulle ja viljalle sekä juurikkaille, joita tarvittiin kahvinkorvikkeen valmistamiseen. Pistoraide yhdisti myllyalueen Porin-rataan, ja pumppuasema nosti vettä Vihnusjärvestä. Tulipalo aiheutti pahan takapakin vuonna 1947, mutta siihenkin suhtauduttiin sitkeällä jälleenrakennusasenteella.

Myllyn arkkitehtinä toimi jälleen Erkki Huttunen, ja tehdasrakenteet suunnitteli Viipurin myllyn isännöitsijä, insinööri Aale Roos. Hän kuvaili Yhteishyvä-lehdessä, että uusi myllytoiminta on kuin vanhasta, kaadetusta rungosta nousevaa tuoretta vesaikkoa.

Nokia oli valmiudessa huolehtimaan leivästä.

Olipa Nokian asemakaavallakin yhteys Viipuriin: Nokiaa kaavoitti vuodesta 1940 lähtien Viipurin asemakaavoittaja Otto-Iivari Meurman.

Kahdeksankerroksinen mylly ja korkeat siilot tervehtivät Nokialle tulevia, ja niiden kehaistiin näkyvän Tampereen laidalle asti.

1940-luvun lopussa Tautin perhe rakensi hartiapankilla oman talon Nokialle. Mylly lainasi kuorma-auton, telineet, betonimyllyn ja vinssin. Perheen kaikki kolme lasta pääsivät vartuttuaan myllyyn töihin. 1950-luvulla Nokialla asui tuhatkunta karjalaista, ja heistä liki puolet oli töissä myllyssä. Huomattava osa työntekijöistä oli työskennellyt rinta rinnan jo Viipurin myllyssä. Leipä oli turvattu, heille ja meille.

Lähteet: Karjala-lehti 18.8.2021; Jarno Leppänen: Sodan jaloista Nokialle. SOK:n Nokian tehtaat 1940−1960. Suomen historian pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2005; Yhteishyvä 1940−1945, 1958.

Myllyn juurella 1942

Heinäkuussa 1942 kasvitieteilijä Viljo Erkamo (1912–1990) kulki ympäri vanhaa kotikaupunkiaan Viipuria. Hän tutki maastoa ja päätteli kasvillisuudesta, mitä Viipurissa oli tapahtunut välirauhan aikana. Kasvikuntaan ilmestyneet vieraslajit kertoivat kaupunkiin tuodusta rahdista ja sen alkuperästä.
Erkamo tutki tarkasti SOK:n myllyn pihamaita. Joka puolella näkyi rukiinroskia, joten myllyyn oli välirauhan aikana tuotu ruista puna-armeijan sotilaslimppujen leipomiseen. Maanrajasta työntyi peltoluohoa, rukiin rikkakasvia, sekä hienolehtistä litutilliä ja haalean sinikukkaista pihasirkunjyvää.
Myllyn alueella kasvoi myös harmaalehtistä, valkokukkaista harmiaa, joka on Suomessa edelleen tuttu tsaarinajan venäläisvaruskuntien kasvi. Kasarmien tallinkulmilla menestyvä rikkasinappi kertoi kasvitieteilijälle, että paikalla oli ollut sekä sotilaita että kuormahevosia.
Syksyllä 1940 syömäviljaa oli tuotu Viipuriin varsin kaukaa eteläisestä Neuvostoliitosta, etenkin Ukrainan kolhooseista. Viljaa ei ollut seulottu, joten seassa oli kaikenlaista ryönää, hyönteisiä ja rikkakasveja. Aines varisi lastausalueille, ja siemenet alkoivat myöhemmin itää.
Kun suomalaiset syksyllä 1941 palasivat Viipuriin, Ukrainan viljavat pellot ja auringonkukkakentät olivat jo joutuneet saksalaisten panssarivaunujen jyräämiksi aina Dneprjoelle ja Asovanmerelle asti. Perääntyvä puna-armeija poltti olkikattoisten maalaiskylien ohella myös viljavarastot.

Lähde: Viljo Erkamo: ”Bolshevikkiajan merkeistä Viipurin kasvistossa”. Suomalaisen Eläin- ja Kasvitieteellisen Seuran Vanamon kasvitieteellisiä julkaisuja, osa 18, numero 3, 1943.