Kutsuin tuntemattomat naapurit kylään – illasta ei tullut sitä mitä toivoin
Samassa talossa voi asua vuosia tuntematta naapureitaan. Roosa Maskonen halusi muuttaa tilanteen.
Roosa Maskosen kolumni
Kirjoittaja on Tampereella asuva stand up -koomikko ja toimittaja.
Kiinnitän täpinöissäni hissiin lappua. Olen hetkeä aiemmin saanut vuosisadan, tai mahdollisesti vuosituhannen, parhaan idean. Kutsuisin koko talon asukkaat luoksemme viettämään pikkujouluja.
Minusta on outoa asua samassa talossa lukuisten ihmisten kanssa tietämättä edes heidän nimiään. Kaipaan enemmän yhteyttä ihmisiin. Toiminnan naisena olen vakuuttunut, että pienillä tontuilla koristeltu kutsukirje on vastaus kaipuuseeni.
Kumppanini ei innostu juhlista. Itse asiassa hän ilmoittaa, ettei halua olla kotona kyseisenä ajankohtana. Ajatus vieraista ihmisistä kodissamme on kuulemma ahdistava. No, teknisesti ottaen he ovat toki aluksi vieraita, mutta hän ei ymmärrä, että pian olisimme kaikki yhtä suurta perhettä.
En lannistu kumppanin poissaolosta, sillä olisihan minulla hetken päästä roppakaupalla uusia tärkeitä ihmisiä elämässäni. Sitä paitsi hänkin varmasti muuttaa mielensä, kun näkee, millainen lämmin ja loistava yhteisö meidän talon jengistä muodostuu.
Juhlapäivänä kumppani luikkii sovitusti tiehensä, ja minä laitan tortut uuniin ja lataan kahvinkeittimen valmiiksi. Ovikello soi. Ensimmäisenä saapuu minua vanhempi pariskunta. En muista, mistä juttelemme. En muista oikeastaan mitään heistä enää näin vuosien jälkeen. Paitsi että mies ei tainnut juurikaan olla äänessä. Jossain vaiheessa valkenee, että ensimmäiset vieraat ovat myös viimeiset vieraat. Kukaan muu ei saavu paikalle.
”Haluan elää maailmassa, missä näemme toisemme – edes silloin tällöin rappukäytävässä.”
Muutaman vuoden päästä muutan pois, enkä muista pikkujoulujen jälkeen enää kohdanneeni pariskuntaa. No, perheitä on erilaisia. Ehkä meistä muodostui lopulta hyvin omanlainen, etäinen ja tunteeton perhe.
Asun nykyään yksin, niin kuin suuri osa suomalaisista. Olemme kerrostaloissa päällekkäin, vierekkäin ja lähekkäin, mutta silti hyvin kaukana toisistamme, seiniemme suojissa. Ja jos joskus joudumme samaan tilaan, kännykät ja kuulokkeet pelastavat meidät kohtaamiselta. Tuoreen kyselyn mukaan yli puolet suomalaisista nuorista välttelee naapuria, ettei joudu juttusille.
Minä olen päättänyt, etten käännä katsetta pois. Ja itse asiassa olen ruvennut jopa väkisinmoikkaajaksi. Harva jättää tervehtimättä takaisin, mutta jos joku jättää, sitä kuuluvammin ja iloisemmin tervehdin häntä jatkossakin. Haluan elää maailmassa, missä näemme toisemme – edes silloin tällöin rappukäytävässä.
Taktiikka toimii, sillä olen saanut saman talon asukeista myös sydänystäviä. Kun saavun kotiin yömyöhään ilman kännykkää ja avaimia, voin soittaa naapurimummon ovikelloa. Tiedän, kenen ovelle mennä, kun olen ompelukonetta tai saunaseuraa vailla. Asun yksin, mutta saan ympärillä olevista ihmisistä turvaa ja lohtua. Enkä keksi parempaa syytä tervehtiä.
