Hannu Ahosen, 62, vaimo Sirpa Ahonen, 61, sairastui rintasyöpään 2009. Hannu kertoo:
"Menimme naimisiin 34 vuotta sitten, emme tehneet sitä leikkimielellä. Lupasimme kulkea rinnakkain myötä- ja vastoinkäymisissä. Tuo sana on pitänyt. En pystyisi katsomaan itseäni peiliin, jos pahan paikan tullen ottaisin jalat alleni.
Kun Sirpa vappuaattona 2009 huomasi kovan pahkan kainalossaan, hän tajusi heti, mistä on kyse. Ymmärsin itsekin tilanteen vakavuuden, mutta tietysti toivoin loppuun saakka, että olisi kyse jostain muusta. Sirpa oli käynyt puolitoista vuotta aiemmin mammografiassa, eikä siellä ollut näkynyt mitään.
Kun Sirpa meni vapun jälkeen ultraan ja paksuneulanäytteeseen, olivat uutiset pahimmat: aggressiivinen rintasyöpä. Diagnoosi tuntui musertavalta, mutta sanoin Sirpalle, että käymme sairauden läpi yhdessä.
Olin juuri aloittanut uudessa työpaikassa, kun diagnoosi tuli. Kun kerroin pomolleni Sirpan sairaudesta ja siitä, että haluaisin olla mukana hoidoissa, hän sanoi, että ilman muuta, kunhan vain hoidan hommani.
"Vahdin vieressä, että Sirpa söi"
Sirpa leikattiin kuukauden päästä. Lähdimme pian sen jälkeen 12 päivän matkalle Viroon. Ajoimme maata ristiin rastiin. Virossa oli paljon tapahtumia ja nähtävää, mutta ennen kaikkea puhuimme. Vaikka halusin olla optimistinen, keskustelimme myös siitä, että mitä jos.
Sitten alkoivat hoidot. Olin kaikessa mukana. Kuljetin häntä sairaalan ja kodin väliä. Sairaalassa toin jääpaloja ja ruokaa. Solumyrkyt veivät makuaistin. Vahdin, että Sirpa söi.
Olin aina ollut hyvä nukkumaan, mutta nyt valvoin yöt. Yöt menivät lohtusyömiseksi, ja painoa kertyi Sirpan sairasaikana 15 kiloa. Mietin, että miten jaksan, mutta olin päättänyt, että tämä hoidetaan.
Uskalla puhua ja toivoa
En jäänyt rypemään suruuni enkä suostunut vajoamaan synkkyyteen. Sen sijaan puhuin tulevaisuudesta. Olimme aina tehneet paljon asioita yhdessä ja puhuimme siitä, mitä tekisimme ja minne menisimme, kun sairaus helpottaisi.
Käsittelimme sairautta myös huumorin kautta. Hoitojen alettua Sirpa oli juuri käynyt kampaajalla ja leikannut hiuksensa lyhyiksi, kun hän huomasi, että ne vähätkin tippuvat pois. Ajoin hänet kaljuksi ja nauroimme, että onneksi emme olleet uimahallissa. Muuten perään olisi jäänyt vain vana karvoja.
Olemme molemmat avoimia luonteeltamme ja puhuimme sairaudesta avoimesti myös muille. Ihmisten oli helppo lähestyä meitä. Kun työkaverit kysyivät Sirpalta, miten hän voi nauraa kun on kuolemansairas, hän vastasi, ettei ole heittänyt lusikkaa nurkkaan. Se on mielestäni tärkeintä. Toivoa ei saa menettää.
Puolisot sairastuvat yhdessä
Sirpa kävi vuosittain tarkistuksissa, ja kun viisivuotistarkastus vuonna 2014 oli tulossa, pelotti. Mietin, että mitä jos kaikki alkaisi uudestaan. Mutta paperit olivat puhtaat ja Sirpa on nyt virallisesti terve. Samoihin aikoihin syntyi ensimmäinen lapsenlapsemme.
Kun puoliso sairastuu, sairastuvat kumppanit yhdessä. Terveen rooli on hoivaamisen lisäksi olla tuomassa toivoa ja valaa uskoa tulevaisuuteen.
Mitä sanoisin toiselle?
Terveeltä osapuolelta vaaditaan paljon pitkämielisyyttä. Moni pari eroaa sairauden vuoksi. Ehkä sellaisissa liitoissa on ollut jotain pielessä jo aiemmin. Jos koskaan ei ole puhuttu asioista, miten aloitetaan kriisin keskellä? Meidän suhteemme onneksi vain vahvistui, ja lähennyimme toisiamme.
Ihmiset eivät usein tiedä, mitä sanoa, kun heille kertoo syövästä. Mielestäni parasta on kertoa, että olen käytettävissä, jos toinen haluaa puhua tai tarvitsee apua. Näin toimin, kun oma työkaverini sairastui rintasyöpään. Oli helppo kohdata hänet ja olla tukena, kun olin käynyt läpi Sirpan sairauden."
