Mari Karppisen haave kirjailijaelämästä murskaantui nopeasti

Kun suomalainen kustantaja pyysi minua kirjoittamaan heille kirjan – Minun Amerikkani –, ensimmäinen kysymykseni oli:

"Kuka sen lukee?"

Toinen ajatukseni sai silmäni suurenemaan. Kymmenen sekuntia myöhemmin näin itseni istumassa brooklynilaisessa kahvilassa jazzin soidessa, edessäni kannettava, americano-kahvi ja croissant.

Kuvittelin viereisissä pöydissä istuvan New Yorkin kirjoittajalegendat Jennifer Eganin, Jhumpa Lahirin, Truman Capoten ja Carrie Bradshaw'n. Ehkä vaihtaisimme päivän päätteeksi kuulumisia? Mikä voisi mennä pieleen?

Ensimmäinen varoitusmerkki oli, että löysin ajan kustannussopimuksen allekirjoittamiseen vasta synnytysosastolta, kun amerikkalainen vaimoni Shoshi oli synnyttämässä kuopustamme.

Toinen "red flag" olisi pitänyt olla se tosiasia, että kolumneja kirjoittava Bradshaw on fiktiohahmo Sinkkuelämää-televisiosarjasta.

Suomessa asuva kaverini oli varoittanut, ettei pikkulapsiarjesta tule toisen lapsen myötä vain kaksi kertaa rankempaa, vaan nelinkertaista, mutta varoitus tuntui abstraktilta ennen kuin se osui omalle kohdalle. Yhtäkkiä kädet ja jalat loppuivatkin kesken, eikä aikaa kahviloihin ollut.

Kerran istuin lähikahvilassa höyryävä kahvikuppi ja skonssi edessäni tunnin, kun esikoisen päiväkodista soitettiin. Alma piti hakea päiväkodista, hänelle oli noussut kuume. Pari päivää myöhemmin Liia sairastui ja sitten koko perhe.

Yhtäkkiä aikaa kirjoittamiselle löytyikin vasta hämärän tultua, kahviloiden aukioloaikojen ulkopuolella. Ehdin jo miettiä projektin hulluutta, kunnes se vei minut mukanaan.

Kiivaassa uutistyössä ei aina edes muista, mitä edellisellä Trumpin viikolla tapahtui, mutta kirja pakotti minut pysähtymään. Katsoin taaksepäin asuinpaikkaani Amerikkaa ja sitä, miten me kumpikin olimme muuttuneet vuosien varrella.

Oli tapahtunut paljon pelottavia asioita vihapuheessa, vähemmistöjen oikeuksissa ja demokratiassa, mutta myös iloisia, ja olimme yhä pystyssä.

Se kuvittelemani kirjailijaelämä – pitkät iltapäivät kahvilassa, aikaa vain ajatella – osoittautui yhtä kuvitteelliseksi kuin Carrie Bradshaw itse. Ehkä sellaista elämää ei ole olemassakaan, ei ainakaan meillä, joilla on myös lapsia ja päivätyö.

Kun sain kirjan lopun sanat paperille, suljin läppärin ja avasin vaatehuoneeseen rakennetun pienen ikkunattoman työhuoneeni oven. Alma ja Liia olivat sinäkin iltana käyneet kurkkimassa kopperooni, ja lasten into näppäimistöön oli jo saanut sen kirjaimet lentelemään.

Alma alkoi hyppiä tasajalkaa ja kysyi, saako hän oman kirjan. Lupasin hänelle oman kappaleen, ja Alma hihkui onnesta.

Häntä ilahdutti myös se, että kirjan julkaisu elokuussa tuo koko perheen Suomeen ja mummuloihin. Nelivuotias tosin taitaa pettyä, kun kirjassa ei olekaan kuvia – mutta minulle siitä tuli kaikki kaikessa.