Rakkauselämäni kukoistaa, vaikka välillämme ei kipinöi "sillä tavalla"

Minulla on elämässäni ihminen, joka tuntee minut läpikotaisin. Tapasimme opiskeluaikoina, ja olemme siitä asti kulkeneet samaan suuntaan. Rakentaneet yhteistä elämää käsi kädessä. Juhlineet merkkipäiviä. Viettäneet lomia.

Hän tietää kolhuni, haavani, suuret ja pienet pelkoni. Hän tietää, mistä innostun, ja mitä rakastan. Hän tietää minut.

Olisi vaikeaa kuvitella elämää ilman häntä. Olisi myös vaikeaa kuvitella meidän harrastavan seksiä, sillä välillämme ei oikein sillä tavalla kipinöi. Hämmenyitkö? Ehkä kuvittelit automaattisesti, että hän on jonkin sortin romanttinen tai seksuaalinen kumppanini. Hän on kuitenkin jotain  vielä enemmän –  nimittäin ystäväni.

Ystävien välinen rakkaus on elämäni keskiössä. Ja siksi tuntuu oudolta, että se on yhteiskunnassamme toissijaista. Sitä ei nähdä, tunnusteta, ymmärretä tai juhlita samalla tavalla, kuin ahh niin ihanaa (ja jos minulta kysytään – yliarvostettua) parisuhderakkautta. Huom! Tämä ei ole katkera erotilitys, ajattelin näin jo ennen eroani hiljattain.

Koen syvää yhteenkuuluvuutta läheisimpiin ystävääni ja he ovat minulle samalla tavalla elämänkumppaneita kuin seurustelukumppanini. Haluan jakaa heidän kanssaan, no, – elämäni. Muut tuntuvat kuitenkin ajattelevat, että he ovat vain ystäviä.

“Mitä teille kuuluu?”  - kysymys ei ole koskaa osoitettu ystävyksille. Juhlakutsut on tarkoitettu minulle ja puolisolleni. Jos muutan ulkomaille, ihmisiä kiinnostaa seurustelukumppanini mielipide, ei ystävieni. Ja omasta mielestäni vähiten kiinnostava asia elämässäni – olenko jollain tietyllä hetkellä sinkku vai parisuhteessa – tuntuu tuttavien silmissä kääntyvän elämääni määrittäväksi tekijäksi.

Ystävät ovat kuitenkin vierelläni silloin, kun parisuhteet päättyvät (lähes kirjaimellisesti, jos voisin, ottaisin heidät mukaan erokeskusteluihin.) He ovat paikalla myös, kun uudet kumppanit astelevat elämääni. He ovat eturivissä, kun tavoittelen unelmiani stand up -lavoilla. Ja minäkin saan olla vierellä heidän elämänsä pienissä ja suurissa hetkissä.

Synnytyssalissa hoitohenkilökunnalta menee pasmat sekaisin, kun he etsivät minulle sopivaa lokeroa. En ole synnyttäjän kumppani. Ehkäpä siis doula? Tai sisko? Kukaan ei tunnu olettavan minua ystäväksi. Päättelen, että ystävän tuominen synnytykseen ei ole kovin yleistä.

Meille se oli normaalia, jopa arkista. Vaikka itse synnytys ei tietenkään ollut tavanomainen tapahtuma, niin minun läsnäoloni ei poikennut meidän muustakaan olemista.

Rakkauselämäni siis kukoistaa, kiitos kysymästä. Ja ei, en nyt tarkoita romanttista rakkautta, vaan jotain vielä suurempaa.