Liisa ja Olli muuttivat Ullanlinnasta pikkukuntaan itärajalle – Unetkin paranivat

Vielä kaksi ja puoli vuotta sitten Liisa ja Olli Kalliokoski asuivat kerrostalossa Helsingin Ullanlinnassa. Ikkunoista näkyivät meri ja Ruotsin-laivat, ja kolmosen ratikka kolisteli läheltä.

Nyt he asuvat hyvin toisenlaisissa maisemissa: Etelä-Karjalassa alle 5 000 asukkaan Parikkalassa, molempien lapsuuden kotiseudulla.

Keltainen hirsitalo on kapean metsätien varrella, ja tie päättyy seuraavaan taloon.

”Tämä on tämmöinen pullonperä. Jos tänne auto tulee, se tulee asialle. Jos se ei tule asialle, se tulee huonolle asialle. Naapurit tarkkailevat. Yksi heistä sanoi, että renkaanjäljistä tunnistaa, kun minä olen lähtenyt töihin ja Olli sählyyn”, Liisa nauraa.

”Täällä ihmisiä kiinnostaa, että kuka sie oot, mistä sie tuut ja mihi sie oot mänössä.”

Tuvan ikkunoista näkyy jäätynyt Simpelejärvi. Hanki kimmeltää talviauringossa. Parikkalan keskustaan on yhdeksän kilometriä.

Vilkkaampaa kuin Helsingissä

Liisaa alkoi houkutella ajatus maallemuutosta keväällä 2022. Hänen äitinsä oli juuri kuollut.

”Se oli voimia vievää aikaa, ja kaipasin muutosta. Ajattelin, että Parikkalassa voisin paremmin rauhoittua.”

Hän oli tehnyt pitkän uran luokanopettajana Espoossa ja heräsi nyt miettimään, mitä haluaisi vielä urallaan tehdä. Kävi tuuri: Parikkalan naapurikunnassa Simpeleellä oli avoinna luokanopettajan sijaisuus, jonka hakuaikaa oli jäljellä vuorokausi.

Olli kannusti hakemaan. Häntäkin kutkutti ajatus maallemuutosta, ja työ tietoliikennealalla onnistui etänä. Liisa sai paikan, ja he muuttivat Parikkalaan mökilleen. Siellä asuminen oli jo tuttua: korona-aikana koulut suljettiin ja Liisakin jäi etätöihin.

”Tulimme silloin mökille pariksi päiväksi, mutta se venähti koko kevääksi. Huomasimme, että kyllähän me täällä pärjäämme”, Olli sanoo.

Nyt suunnitelmissa oli vuoden kokeilu. Liisa sai virkavapaata vakityöstään, ja sijaisuus Simpeleellä oli lukuvuoden mittainen. Pian oli selvää, että kokeilusta oli tulossa pysyvä elämänmuutos.

”Jo ensimmäisenä syksynä vahvistui tunne, että tänne jäämme”, Liisa sanoo.

Kun työsuhteelle tarjoutui jatkoa, päätös oli helppo. Lapsuuden kotikunnassa kun oli jo entuudestaankin ystäviä ja sukulaisia.

Liisan, 55, ja Ollin, 69, elämä Parikkalassa onkin vilkkaampaa kuin Helsingissä, sillä harrastuksiin mahtuu helposti mukaan.

Työpäivien jälkeen Liisalla on kuoroharjoituksia, lauluoppilaiden tunteja, ruotsin keskustelukurssia, Rajasotilaskotiyhdistyksen ja Lions Clubin kokouksia sekä käsityöyhdistyksen kursseja. Olli pelaa sählyä, ja yhdessä pariskunta on käynyt ruoka ja viini -kurssilla.

Täällä voi hengittää luonnon tahtiin

Ollin ja Liisan koti ei ole varsinaisesti mökki vaan ympärivuotisesti asuttava hirsitalo. Neliöitä on 145.

Alun perin tontilla oli vain Ollin 1980-luvulla tekemä pieni saunamökki. 1990-luvun lopulla Kalliokosket alkoivat suunnitella mökin kaveriksi aittarakennusta, jotta saisivat lisää nukkumatilaa.

”Eräs naapuri mainitsi, että häneltä saisi rintamamiestalon hirsikehikon edullisesti. Tästä Olli sitten tietysti innostui”, Liisa kertoo.

Kehikosta tuli nykyinen koti, mutta ensimmäiset kymmenen vuotta se nökötti pihassa odottamassa.

”Siinä oli pelkkä ulkovuoraus ja vesikatto päällä. Lapset kutsuivat taloa romuvarastoksi”, Olli kertoo.

Vuonna 2007 talo valmistui ja sai nimekseen Villa Valo. Se tulee pariskunnan ja heidän jo aikuisiksi varttuneiden lastensa nimien alkukirjaimista. Täällä on juhlittu lasten ripillepääsyt ja ylioppilaslakit.

Liisa nauttii siitä, että Parikkalassa voi hengittää luonnon tahtiin. Unetkin ovat parantuneet, ja ikkunasta avautuva näkymä miellyttää.

”Järvimaisema on minulle rakas, koska olen Parikkalasta kotoisin. Meren kanssa en oikein koskaan tullut sinuiksi.”

Myös naapuriavun merkitys pulpahtelee pariskunnan puheessa yhtenään esiin.

Kun talon seinät piti viime syksynä pestä, nosturi löytyi vuokralle lähistöltä. Kun on tarvetta työkoneelle, jollain tutulla on sellainen varmasti lainata. Eikä Villa Valoakaan välttämättä olisi ilman naapurilta joutanutta hirsirunkoa.