Mari Karppisen lapsen päiväkotiin palkattiin vartija

New Yorkin päiväkodin vanhempien Whatsapp-ryhmässä alkoi paniikki eräänä tiistai-iltana.

"Hei kaikki! Halusin vain ottaa yhteyttä ja keskustella päivityksestä koulun vartijan palkkaamiseen liittyen. Tiedän, että me kaikki välitämme lastemme turvallisuudesta enemmän kuin mistään muusta", yksi vanhemmista kirjoitti.

Aiemmin samana päivänä päiväkodin hallinnolta oli tullut tiedote, etteivät koulun varat riitä kokoaikaisen vartijan palkkaamiseen.

3-vuotiaan tyttäremme Alman päiväkoti on juutalaisomistuksessa. Hamasin ja Israelin laajentuneen sodan jälkeen vihahyökkäykset juutalaisia vastaan ovat lisääntyneet.

Päiväkoti pyysi meiltä vanhemmilta lisälahjoituksia, muuten vartija olisi päiväkodissa vain joka toinen päivä.

Tarvitaan 10 200 dollaria lisää! Mielestäni se on summa, jonka voimme kerätä, kannusti vanhempi. Moni kiirehti ilmoittamaan, että he olivat jo lahjoittaneet.

Tuijotin puhelimen näyttöä silmät suurina. Puhuttiin kymppitonnista parissa päivässä, eikä pienessä päiväkodissa maksajia ollut montaa. Vaikka Alman opetus on nykyään maksutonta, perheemme lastenhoitokulut ovat silti reilusti yli 4000 dollaria kuukaudessa yhdeksänkuisen Liian lastenhoitajan vuoksi.

Yllätyksekseni kahdessa päivässä kymppitonni oli kerätty.

Mahtavaa! Ihanaa!

Mikä helpotus, juhlivat vanhemmat ja sydän-emojit vilisivät.

Mutta muutaman päivän päästä keskustelu alkoi uudelleen.

"Onkohan palkattava vartija aseistettu vai aseistamaton", pohtii eräs vanhemmista.

Siitä alkoi huoli mahdollisesta aseesta tai sen puutteesta. Keskustelussa käytiin läpi myös päiväkodin lasiovien turvattomuutta ja henkilökunnan hälytysnapin toimivuutta.

Vanhempana omaan lapseen liittyvät turvallisuushuolet ovat maailman pelottavimpia, ja suurkaupungissa liikkuessa täytyy olla aina valmis kaikkeen. Yritin silti pysyä rauhallisena, sillä en ollut tietoinen uhista nimenomaan Alman päiväkotiin liittyen.

Sitten me jäimme odottamaan. Viikko kului, kaksi, lopulta kolme, eikä vartijaa näkynyt. Eräs vanhemmista arveli, että rahat menivätkin “hallinnollisiin kuluihin”.

Mutta sitten, eräänä aamuna, hän ilmestyi. Ei mikään Arnold Schwarzenegger. Ei edes lihaksikas, vaan laiha mies, kädet taskuissa, selkä vähän kumarassa. Hän nojaili oviin (niihin lasisiin) ja nyökkäsi meille ujosti. Hän ei näyttänyt vartioivan niinkään lapsia vaan omia ajatuksiaan.

Minua huvitti. Mitä olin oikein odottanut saavani?

Viikon päästä vanhempien Whatsapp-ryhmässä piippasi taas. Tällä kertaa huoli liittyi itse vartijaan.

"Hän joutuu seisomaan koko päivän! Pitäisikö meidän hommata hänelle joku tuoli", kysyi yksi vanhemmista.

"On hänellä varmaan kylmäkin", lisäsi toinen.

Tajusin, ettei meidän vanhempien huoli pääty koskaan.