Sointu Borg pohtii, haluaako lapsia – Kertoo nyt epäilyksistään

Täytän kesällä 33 vuotta. Olen enemmän kuin tietoinen siitä, että kello tikittää. Jokainen plus kolmekymppinen, saatika nelikymppinen, on siitä väkisinkin tietoinen. Äitiyskeskustelun latautuneisuus saa minut kuitenkin hengästymään!

Se, että äitiydestä puhutaan realistisella otteella, on enemmän kuin kaivattua. Sosiaalisessa mediassa vastaan tulevat tarinat äitiyden raskaudesta saavat minut kuitenkin epäilemään lapsen hankintaa yhä enemmän.

Äitiys esitetään niin hankalana, monimutkaisena ja kuormittavana, että koko ajatus herättää sisälläni pelkkää ahdistusta. Ei innostusta ja iloa.

Somen tuoma vertaistuki toki helpottaa erityisesti tuoreita äitejä, mutta äitiyden liiallinen demonisointi (saatika romantisointi) tuskin palvelee ketään. Haluaisin suhtautua mahdolliseen äiteyteeni realistisesti mutta pelotta.

Rakastan lapsia ja olen aina ollut hyvä vauvojen kanssa. Kun ystäväni ovat kertoneet raskaudestaan olen ollut aidosti liikuttunut ja onnellinen heidän puolestaan. Mielestäni äitiys on mielenkiintoinen, jopa taianomainen asia.

Vaikka osaan iloita muiden raskauksista, omalla kohdallani ajatus äitiydestä on kuitenkin kuin valtava varjo, joka lurkkii olkani takana. Tiedän, että jossain kohtaa on pakko alkaa tehdä peliliikkeitä, mutta en ole vielä valmis.

En haluaisi kuulua ”arpojien” leiriin. Olisi paljon yksinkertaisempaa kuulua vapaaehtoisesti lapsettomien tai ”olen aina halunnut äidiksi” -naisten kerhoon. Haluanko lapsia omasta tahdostani vai sosiaalisesta paineesta? En osaa erottaa tätä.

Naisille on myyty idea, että lasten hankinta on portti täyttymykseen ja onneen. Ei se aina ole. Vaikka hankkisin lapsia, voisin silti kokea vanhana yksinäisyyttä. Vanhemmuus voi olla jollekin elämän upein asia, joku saattaa katua lasten hankintaa ja lapseton voi elää täyden ja onnellisen elämän tuntematta itseään yksinäiseksi.

Äitimyytti, eli ihannekuva äitiydestä, ei oikeastaan palvele ketään, enkä usko, että äitiys on vastaus tai ratkaisu mihinkään.

Ajatus siitä, että lapsi täyttäisi jonkinlaisen tyhjiön sisälläni, asettaisi äitiyden kokemukseen liiallista painetta. Lapsen tehtävänä ei ole korjata minua.

Ymmärrän, että vanhemmuus herättää suuria tunteita, mutta ehdotan nettifoorumeille ja kahvipöytiin lisääntymisrauhaa. Se, mitä kohdussamme tapahtuu, on jokaisen oma asia. 

On typerää väitellä siitä, ovatko lapsettomat onnettomampia kuin ne, joilla on lapsia. Lasten hankinta on henkilökohtainen valinta. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää valintaa.

On myös hölmöä väitellä siitä, mikä on oikea ikä saada lapsia – mutta toisin kuin monesta muusta, minusta ei olisi ollut tasapainoiseksi äidiksi parikymppisenä.

Olen kuullut, ettei äitiyttä kannata ylimiettiä ja että vanhemmaksi kasvetaan. Varmasti näin, mutta lapsi on elämänmittainen sitoumus, enkä voi tehdä päätöksiä muiden mielipiteiden pohjalta. Kukaan muu ei tule synnyttämään tai kasvattamaan kokonaista ihmistä puolestani.

Haluanko äidiksi? Näillä näkymin kyllä. Mutta se on minun päätökseni, minun kehoni ja haluan operoida omassa tahdissani.