Tuomas Kyrö haaveili lapsena paheellisesta ammatista

Kirjailija Tuomas Kyrön, 51, nuoruus ei ollut kuin oppikirjoista. Koulunkäynti ei maistunut ja iltapäivät kuluivat jälki-istunnoissa. 25-vuotiaana oma polku löytyi kuitenkin kirjoittamisesta, ja loppu on suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Mielensäpahoittaja on nähty valkokankaalla ja kirjoja on myyty satojatuhansia. Kyrön uusin romaani Mielensäpahoittaja ja sodankäynnin taito tulee syksyllä myyntiin aluksi yksinoikeudella Prismoihin.

Tässä jutussa Kyrö kertoo, mistä tietää olevansa aikuinen ja ketkä muuttivat hänen elämänsä.

Miten luottaa itseensä, kun nuoruusvuodet eivät mene oppikirjan mukaan?

"Minulla ei ole koskaan ollut unelmaa tai suunnitelmaa siitä, miksi tai millaiseksi haluaisin tulla -- paitsi silloin, kun halusin ammattirikolliseksi. Näin 10-vuotiaana elokuvan Kummisetä ja olin sitä mieltä, että tuohan on hieno maailma. Mutta kun en ollut syntyperäinen sisilialainen enkä asunut New Yorkissa, niin se polku oli heti suljettu.

Minulla on aina ollut valtava auktoriteettikammo, ja kaikki muu kiinnosti kuin säntillinen koulunkäynti. Istuminen luokassa ei sopinut minulle, eikä se sovi monelle muullekaan siinä ikävaiheessa. Kun menin koulun jälkeen kirjastoon, silloin kyllä opin.

Yhteiskunnan näkökulmasta olin kuitenkin häirikkö. Yhteiskunta sanoi, ettei noin saa käyttäytyä. Ajattelen nyt, että jos 15-vuotias harottaa, ei jaksa keskittyä ja tempoilee sinne tänne, niin se kuuluu kasvamiseen. Silloin sellaista käytöstä hoidettiin rangaistuksilla: tuli jälki-istuntoa.

Tänä päivänä pitää päättää aivan liian nuorena, mitä aikoo tehdä tulevaisuudessa. Minä en tiennyt ennen kuin vasta 25-vuotiaana, mitä elämälläni haluan tai aion tehdä. Olin tilanteessa, jossa minulla ei ollut työtä tai opiskelupaikkaa. Kun muuta ei ollut tarjolla, aloin kirjoittaa ja keskityin siihen.

Kirjailijan työn ihana puoli on se, että voin käyttää hyväksi kaikki nuoruusvuodet, jotka tuntuivat silloin hukatuilta. Ne ovat kirjailijan työssä käyttökelpoista materiaalia. Jos suunnittelen jotakin, siitä tuleekin yleensä jotakin ihan muuta. Jos asiat suunnittelee liian tarkasti, kaventaa sen väylän, joka vie erilaisiin mahdollisuuksiin. Sattumat määrittävät elämää paljon enemmän.

Ennen Mielensäpahoittajaa olin elättänyt itseäni 10 vuotta kirjailijana. Olin 35-vuotias, kun Mielensäpahoittaja löi isosti läpi. Tartuin yllättäen auenneeseen tilaisuuteen. Nyt siitä on kasvanut kirjasarja, elokuvia, teatterisovituksia. Miljoona lukijaa, miljoona katsojaa.

Kun menee vaan silmät kiinni, hyviä asioita tapahtuu. Mutta sen verran silmiä kannattaa välillä availla, että osaa tarttua tilaisuuteen, kun se tulee kohdalle."

Voi kun olisin tiennyt tämän nuorena

“Mitä vanhemmaksi kasvaa, ymmärtää, että sitä vähemmän sitä tietää. Olisi täysin mahdotonta antaa neuvoja nuorelle Tuomakselle. Ei se poika kuuntelisi tällaista harmaapäistä äijää. Hänen täytyy itse elää se elämä tullakseen sellaiseksi kuin tulee.

Lastensaanti on parasta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun lapseni syntyivät, kaikki omaan elämääni liittyvät angstit katosivat. Sen jälkeen sitä vain keskittyi lapsiin ja elämän suunta ja merkitys oli heissä, tulevaisuudessa. Ihan sama, mitä oma menneisyys on ollut. En voi vaatia synnytystalkoita, mutta harva ihminen katuu sitä, että on tehnyt lapsia.

Moni ajattelee, että onnellisuus on sitä, että saa elää vapaasti itselleen ja lapset ovat onnen esteenä. Minun elämässäni lapset ovat mahdollistaneet asioita. Lapset kasvattavat vanhempiaan, lapset kasvavat aikuisiksi ja heistä tulee viisaampia kuin vanhemmistaan. Niin sen pitääkin evoluutiossa kulkea.”

Mistä tietää olevansa aikuinen?

"Ymmärsin jo hyvin pienenä sen eron, joka lapsella ja aikuisella on. Se oli vastuu. Lapsen pitäisi saada kasvaa, kokeilla rajojaan ja heijastaa niitä turvallisia aikuisia vastaan. Parhaassa tapauksessa sellaisia aikuisia on lapsen ympärillä.

10. luokan opettajallani oli ratkaiseva rooli siinä, että oma elämäni muuttui. Hän ymmärsi, miten yksinkertaisesti senikäinen kundi toimii. Opettaja osasi käsitellä minua ja kaltaisiani vilkkaita oppilaita. Hän otti minut yksilönä, antoi vastuuta ja sanoi: et ole tyhmä, joten älä käyttäydy kuin idiootti.

Se oli minulle uutta: olin ajatellut koulukokemuksistani, että olen tyhmä. Opettaja kuitenkin loi luottamuksen välillemme, joten en halunnut pettää häntä ja halusin näyttää hänelle, että pystyn.

Aikuisuutta on tajuta epätäydellisyytensä ja uskallus myöntää oma tyhmyytensä. Nuorena luulee tietävänsä tietävänsä kauheasti, mutta sitten sitä elää, lukee ja kokee ja havaitsee viisikymppisenä, että eihän sitä ole vieläkään valmis.

Nykyään tuntuu, etteivät ihmiset halua kasvaa aikuisiksi: lapsuutta seuraa 20 vuoden itsensä etsimisen aika. Kuulee hoettavan, että olen ikinuori, en koskaan kasva aikuiseksi. Se on höpö höpöä. Vapauksien ja vastuiden tasapaino on se, mikä merkitsee.

Ikuisen nuoruuden oheen on tullut ajatus ikuisesta elämästä. On elämäntapaoppaita ja älykelloja, joilla mitataan kaikkea mahdollista. Käyn joskus verikokeissa, ja lääkäri sanoo, että pitäisi syödä vähemmän leikkeleitä. Sitten menee kaksi viikkoa, ja syön taas yhtä paljon leikkeleitä kuin ennenkin.

Pitäisi puhua paljon enemmän siitä, onko parempi elää 120 vuoden tylsä elämä kuin 73-vuotiaana päättyvä ihana, yllättävä, palkitseva ja hullu elämä.

Meillä on sellainen oletus, että elämä on hyvä, jos se on mahdollisimman pitkä. Mutta kuinka monta hyvää vuotta ihminen voi saada ikävuosien 97–107 tai 86–97 välille? Kysyn vaan."