Mikä suomalaisia vaivaa? Kylässä käyttäydytään oudosti

Tuntuuko tutulta käytökseltä juhlissa? Kahvipöytään kutsutaan, mutta kukaan ei liikahdakaan.

Kyseessä on ilmiö, joka lienee kaikille suomalaisille tuttu: kursailu.

Perinteiseen hyvään pitokäytökseen on kuulunut passiivisuus ja hidastelu pöytään käymisessä. Erityisen tahdikkaana on pidetty sitä, ettei ole kuulevinaan emännän kutsua. Tarjoilun ääreen rynnistävä vieras tulkittaisiin julkeaksi, ahneeksi tai koko päivän ajan vasiten paastonneeksi saituriksi.

Kielitoimiston määritelmän mukaan kursailla-teonsanan merkitys on ”ujostella, kainostella, empiä, siekailla; hienostellen kieltäytyä jostakin, antaa kehottaa tai maanitella itseään, kruusata”.

Kursailun seremoniassa emännän osaksi jää patistelu, joka monen paikallistavan mukaan pitää toistaa kahdesti ennen kuin siihen sopii reagoida.

Maanittelun tulee olla kohteliasta mutta napakkaa: ”Hän ottaa ny!” Vieraiden rohkelikko saattaa yleisen vitkuttelun jälkeen ottaa ohjat ja hihkaista: ”Minä olen vanhin naisvieras!”

Kursailu liittyy hierarkioihin. Kyläillessä ne ilmenevät esimerkiksi näin: Missä järjestyksessä on sopivaa käydä illallispöydän tai buffetin ääreen? Tai ottaa kahvia ja viineri? Kuka saa vajota mukavimpaan nojatuoliin, kuka tyytyä kiikkerään klaffituoliin?

Tunnollinen kursailija toruu lapsia, jos nämä rientävät ensimmäisinä pullan kimppuun, ja kieltäytyy itse ottamasta toista kakkupalaa.

”Ei, ei, rouvat ensin!”

Tarjoilujen äärellä tapahtuva kursailu ei toki ole vain suomalainen ilmiö – eikä kovin tuorekaan. Jo vuonna 1530 Erasmus Rotterdamilainen kirjoitti käytösoppaassaan Kultainen kirja: ”Anna kernaasti etusija muille istuttaessa pöydän ääreen, ja kieltäydy kohteliaasti, jos sinut kutsutaan kovin kunnioitetulle paikalle.”

Sekään ei ole uutta, että pöydässä toimimiseen liittyy hierarkioita. Keskiajan piispojen illallispöydissä vallitsi pöytäjärjestys, jonka kirjallisissa ohjeissa kerrottiin tarkasti, mitkä ruokalajit tarjoillaan kaikille ja mitkä vain arvokkaimmille aterioijille. Pitopöytää lähestyessään väki tiesi, ettei menu ollut kaikille sama.

Aurinkokuninkaan hovipäivällisillä vain kuningas ja kuningatar saivat istua, hovi seisoi. Ei ollut mahdollista kipaista varaamaan mieluisaa istumapaikkaa paistivadin tai viinikarahvin lähettyviltä.

Hierarkiasta lipsuminen on tuottanut unohtumattomia anekdootteja. Ruotsalainen kirjailija Selma Lagerlöf sai vuonna 1909 ensimmäisenä naisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja kutsuttiin sen jälkeen kunniavieraaksi rouvasväen kahvitilaisuuteen. Kun naimaton neiti, Nobel-voittaja Lagerlöf lähestyi kahvipöytää, emäntä kiiruhti estelemään: ”Ei, ei, Selma-kulta, rouvat ensin!”

Itä- ja Länsi-Suomessa eri säännöt

Kursailun vitsausta on pyritty estämään selkeillä säännöillä. Länsi-Suomessa tarjoomuksiin ovat yleensä ensimmäisinä tarttuneet seurueen varakkaimmat, Itä-Suomessa puolestaan iäkkäimmät.

Vitkastelua on torjuttu myös käytösoppaissa. Vuonna 1944 salanimi E. Tiketti ohjeisti päivällispöytään käymistä teoksessaan Käyttäydytkö moitteettomasti?: ”Niin pian kuin kaikki vieraat ovat saapuneet, ilmoittaa isäntäväki päivällisen olevan katetun ja ovet ruokasaliin avataan. Herrat tarjoavat naisille käsivartensa ja niin mennään ruokasaliin isäntä naisensa kanssa ensimmäisenä ja emäntä pöytänaapurinsa kanssa viimeisenä. Kun istuinpaikka on löydetty, jäädään seisomaan tuolien taakse siksi, kunnes annetaan istuutumismerkki, jolloin nainen istuutuu ensiksi miehen työntäessä tuolin hänelle.”

1990-luvun alun etikettiklassikko Uusi käytöksen kultainen kirja tunnustaa, että joskus ruokapöytään siirtyminen juhlaillallisilla on ”tuskaisen hidasta. Kukaan ei tunnu tietävän, ketkä menevät edeltä ja missä järjestyksessä. Aikaisemmin tämäkin oli hyvin helppoa, sillä isäntä antoi kullekin miesvieraalle heti alkajaisiksi kortin, jossa oli tämän pöytädaamin nimi; herra oli kutsun käytyä velvollinen johdattamaan oman daaminsa pöytään.”

Etiketin mukaan siirtymä sujuu kuin menuetti, mutta kenties kursailu on sittenkin hauskempi näytelmä.

Lähteet: www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/kursailla; Catharina Grünbaum: ”Fruarna först, Selma lilla!”. Dagens Nyheter 16.1.2009; Sirkka Lassila: Uusi käytöksen kultainen kirja. WSOY 1991; Helena Lindstén: ”Olkaa hyvä ja ottakaa. Pankaa sekaan ja kastakaa”: kahvinjuonti suomalaisten maaseutukotien arjessa ja juhlassa 1920-luvulta 1960-luvun lopulle. Kulttuurihistorian väitöskirja. Turun yliopiston julkaisuja 2017; Erasmus Rotterdamilainen: Kultainen kirja. Nuorten hyvistä tavoista. Suom. Heli Paalumäki ja Hannu Salmi. Faros 2005; E. Tiketti: Käyttäydytkö moitteettomasti? VI 1944; Topi Törmä: Tapojen tarinaa. Otava 1963.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja taidehistorioitsija Anna Kortelainen.