Suomessa ja sosiaalisessa mediassa kuulee harmittavan usein, että kesäkurpitsasatoa on tullut "liiaksi asti". Kesäkurpitsaa pidetään ilmeisesti jonkinlaisena kuivempana kurkkuna, jonka seuraksi on keksitty vain suola ja valkosipuli.
Kesäkurpitsa ansaitsee arvonnousun. Kesäkurpitsa ei ole se luokan tylsin tyyppi. Sen todellisen luonteen ymmärtää katsomalla sen sisimpään.
Kun tilasin täytettyjä kesäkurpitsoja Lähi-idän ruokia tarjoavassa ravintolassa Espanjassa Palman kaupungissa, oletin, että ne saapuvat eteeni pehmeänä sohjona, vähän kuin pitkään uunissa paahdettu munakoison puolikas.
Veitsi upposi kesäkurpitsaan kuin täydellisesti keitettyyn varhaisperunaan.
Yllätyksekseni lautasella edustikin kaksi kiinteää puolikasta, jotka oli höyrytetty pehmeiksi mutta ei mössöksi. Niiden päälle oli ladottu jumalaista, tuoretta tomaattia, aavistus valkosipulia, suolakiteitä, sitruunaista sumakkimaustetta ja murusteltua fetaa. Feta oli saanut pinnalleen savustettua paprikajauhetta ja hellin käsin pirskoteltua oliiviöljyä.
Veitsi upposi kesäkurpitsaan kuin täydellisesti keitettyyn suomalaiseen uuteen perunaan. Kesäkurpitsan liha oli kiinteän silkkinen ja kuori ohut. Sitä ei voinut leikata katsomatta.
En keksinyt, mikä muu vihannes olisi voinut korvata kesäkurpitsan. Kesäkurpitsa oli annoksen tasapainottava ja mieto tukijalka, jonka tulisieluiset mausteet tarvitsivat vastinparikseen.
Muistin kyllä, että kesäkurpitsalle on toinenkin tehtävä. Raastettuna (ja hiukan valutettuna) muffinitaikinaan se tekisi valmiista muffineista kosteita ja täyteläisiä. Tuskin maltoin odottaa kotiin pääsyä, jotta saisin höpsötellä kesäkurpitsan kanssa.
