Kun Ari Torvinen, 49, ja Pekka Torvinen, 72, maistoivat ensimmäistä kertaa varsiparsakaalia Berliinissä Fruit logistica -messuilla vuonna 2007, he käsittivät heti, että nyt käsissä on hyvä tuote. Viljelyn aloittamiseen Leppävirran Kotalahdella meni kuitenkin vielä muutama vuosi, sillä varsiparsakaalin siemeniä ei ollut saatavilla.

”Kolme vuotta sitten aloitimme varsiparsakaalin viljelyn puolella hehtaarilla. Nyt sitä on kuusi hehtaaria eli huomattavasti enemmän. Odotamme paljon varsiparsakaalilta ja olemme varautuneet kysynnän kasvuun”, isä ja poika kertovat.

Varsiparsakaalin satokausi kestää Leppävirralla kesäkuun puolesta välistä syyskuun alkuun. Torviset toivovat satoa saatavan pidempäänkin, jopa ensimmäisiin yöpakkasiin asti. Kaalikasvit viihtyvät viileässä.

”Varsiparsakaali elää koko kesän viikon rytmissä eli sato korjataan kerran viikossa, samoin uudet taimet istutetaan pellolle kerran viikossa. Käyn myöhään illalla tai varhain aamulla pellolla fiilistelemässä ja varmistamassa, miltä lohkolta poimitaan seuraavaksi”, Ari Torvinen kertoo.

Siirrymme pellolle koko porukka, valokuvaaja ja toimittaja nuoren isännän auton kyydissä. Vanha isäntä hyppää mönkijälle, joka on kuulemma paras väline päästä pellolle.

Pelto näyttää kaupunkilaisen silmissä valtavalta vihreältä kentältä. Osa lohkoista on peitetty harsolla, joka suojaa taimia tuholaisilta ja kylmyydeltä.

”Pellolle tulee noin 30 ihmistä poimimaan satoa käsin laatikkoon. Vieressä yksi työntekijä vetää traktorilla kärryä, johon täydet laatikot nostetaan. Kaikilla ilmoilla kerätään, sateellakin.”

Kuorilehdet jäävät peltoon viherlannoitukseksi.

Raekuuro pahin uhka

”Täällä on viljelty monta sataa vuotta. Peltoja huolletaan joka vuosi muokkaamalla, kyntämällä ja viljelykierrolla. Ensi kesänä tässä voi olla mansikkaa”, isä ja poika kertovat.

Väistämättä tulee mieleen: pelkääkö viljelijä tuhohyönteisten saapumista? Pekka Torvinen nauraa 50 vuoden kokemuksella, että yöuniaan ei kannata menettää.

”Täytyy ottaa päivä kerrallaan. Tulisi hulluksi, jos pohtisi rahanmenetyksiä. Pahinta on raekuuro, koska se hakkaa pilalle koko sadon.”

”Viime vuonna kaalikoi ja kaalikärpänen tuhosivat satomme, mutta nyt näyttää hyvältä.”

Ari Torvinen kertoo kuuluvansa vihannesviljelijöiden WhatsApp-ryhmään, jossa vaihdetaan ajatuksia, videoita, kuvia ja fiilistellään sadonkorjuun alkua. Se on uusi, kiva juttu – vähän kuin työkaveriporukan yhteydenpitoa.

Palaamme katsomaan taimia kasvihuoneessa. Arin puoliso Anna Järvensivu ja kaksi työntekijää hoitavat taimien kasvatuksen. Se alkaa maaliskuussa, kun Uudessa-Seelannissa tuotetut siemenet ostetaan suomalaiselta siemenvälittäjältä.

”Siemenet laitetaan koneellisesti multaan kennoihin, jotka levitetään kasvihuoneeseen kasvamaan 5–6 viikoksi. Niitä pitää kastella ja lannoittaa joka päivä.”

Taimi täytyy istuttaa peltoon, ennen kuin se kasvaa liian suureksi. Varsiparsakaali on jatkuvasatoinen, ja siksi kylvöeriä on koko ajan meneillään. Peltoon istutettu taimi alkaa tuottaa satoa parissa kuukaudessa.

Torviset kertovat, että Broccolini ja Bimi ovat suojattuja nimiä, tietyn siemenfirman rekisteröityjä tavaramerkkejä. Niitä ei saa kaupassa käyttää muista varsiparsakaaleista. Varsiparsakaali ja broccolini on siis sama kasvi, mutta eri siemenistä jalostettu. Varmin tapa on puhua broccolini-tyyppisistä lajikkeista.

Maatilalla riittää työtä ja omalla porukalla pystyy tekemään vain murto-osan. Kun Pekka Torvinen aloitti mansikanviljelyn puolella hehtaarilla vuonna 1969, niin työpariksi riitti vaimo. Nyt tilalla on noin 80 kausityöntekijää vuodessa. Suurin osa tulee Venäjän Karjalasta ja Pietarin alueelta.

”He tulevat kuin kotiinsa tänne vuodesta toiseen. Kevätporukka tulee huhtikuussa ja lähtee joulukuussa. Kesäporukka keskittyy mansikkaan ja viipyy kolme kuukautta. Miniäni Anja Järvensivu on kotoisin Petroskoista, hän hoitaa työntekijät tilalle”, Pekka Torvinen kertoo.

Siirrymme pakkaamoon, joka on Anjan valtakuntaa. Hän on siellä koko päivän, järjestää väen pellolle ja hoitaa tilauksia.

”Huomenna taas tähän pöydän ympärille asettuu 10–12 ihmistä pakkaamaan. Jokaisella on edessään oma vaaka ja muovirasia, johon varsiparsakaalin kukintoja pakataan. Sitten rasiat laitetaan liukuhihnalle koneeseen, joka muovittaa rasian. Lopuksi tarra päälle.”

Varsiparsakaalin tuottajia on Suomessa vähän, Torvisten tilaa lukuun ottamatta muut sijaitsevat Etelä-Suomessa.

Torvisten pöydässä syödään tietysti kaalia viikoittain monessa muodossa, mutta Ari myöntää, että joka kesä kasviksiin ehtii kyllästyä. Tuore mansikkaakaan ei maistu päivittäin.

”Eniten syömme varsiparsakaalia keitettynä lisukkeena. Maku on hyvä ja mieto, ja siitä puuttuu kaalin tyypillinen rikkimäisyys. Se on hyvää myös grillattuna, pizzassa ja piirakassa. Vaikka pakko myöntää, että kesäisin ei aika riitä viipyileville grillausilloille!” Ari nauraa.

Kesällä nimittäin painetaan töitä aamukuudesta iltakymmeneen. Ari käy jo aamulla pellolla varmistamassa, miltä lohkolta porukka alkaa poimia satoa. Sitten hän alkaa huoltaa ja kastella taimia, ja puhelimessa menee paljon aikaa.

Koneitakin pitää osata korjata, sillä yleensä istutuskone tai traktori hajoaa silloin, kun ei pitäisi. Iltatyönä on kasvinsuojelu ja peltojen kastelu, kun on jo viileämpää. Rentoutumiseksi riittää suihku tai sauna ja sitten nukkumaan.

Vanha isäntä Pekka Torvinen on oikeasti jo eläkkeellä, mutta jatkaa hommia jaksamisen mukaan. Viljelyyn tulee koko ajan kaikkea uutta opittavaa, ja se pitää virkeänä. Pakko kysyä, miten isän ja pojan yhteistyö sujuu, tuleeko sanomista?

”Päivittäin tulee”, nauravat isä ja poika, mutta savolaisittain eivät sano suoraan aihetta.

”Ja minun mielipiteeni vielä siihen päälle”, lisää Anja.

Kaikilla on kuitenkin sama tavoite: hyvä varsiparsakaalisato.