Antti J. Leinosen 7 pysäyttävää kuvaa Perämeren kalastajista – ”He eivät osaa olla pois mereltä”

Leinosen isä oli intohimoinen kalastuksen harrastaja, joka vei jälkikasvunsa merelle usein suoraan päiväkodista. Poika sai perata silakoita ja tehdä muita pikkuhommia.

”Joskus oli kova keli ja alkoi pelottaa. Silloin pistin veneen pohjalle nukkumaan, kuuntelin merta ja perämoottorin ääntä. Se rauhoitti”, hän muistelee.

Lapsuuden muistot palasivat Leinosen mieleen, kun hän muutti perheensä kanssa 2004 Iihin, Oulun pohjoispuolelle.

”Täällä meri on vahvasti läsnä ja ihmisillä siihen kiinteä suhde. Aloin muistella, mitä itse söin lapsena. No itse pyydettyä kalaa! Sitä halusin tarjota myös omille lapsilleni.” Leinonen hankki veneen ja etsi opettajakseen kolme kalastajaveteraania.

”He tarkistivat ensin, etten vain ole kenenkään paikallisen poika. Vasta sitten alkoi herua tietoa”, Leinonen muistelee nauraen.

Vähitellen Leinonen tutustui muihin kalastajiin, ja huomasi heidän olevan pääosin iäkästä porukkaa. Nuoret eivät enää ala kalastajiksi, eivätkä kaikki nykyiset edes halua lastensa jatkavan työtään.

”Kalastajan ammatissa on monet unelmatyön elementit: tietynlainen vapaus, luontosuhde, sopivasti jännitystä ja jatkuvaa pientä ongelmanratkaisua. Mutta moni asia on toisin kuin ennen. Globaali muutos on kiihdyttänyt kaupungistumista, ja ruoantuotannossa mennään yhä isompiin tuotantoyksikköihin. Kaupasta ostetaan Norjan lohta, ja samaan aikaan Suomessa pyydetään yli sata miljoonaa kiloa silakkaa valtaosin turkiseläinten rehuksi. Ja sitten ihmetellään, mistä saamme tulevaisuudessa proteiinia!”

Kalastajien intohimoinen suhde työhönsä teki Leinoseen vaikutuksen.

”Arvostan heissä sitä, että tuskin kukaan kalastaa pakosta, vaan siksi, etteivät osaa olla pois mereltä. Erään vanhan kalastajan viimeiset sanat vaimolleen olivat ’mennäänkö pyytämään siikaa merelle’.

Moni kalastaja on eläkeläinen. Täyden elannon se antaa harvalle.

Huomasi Leinonen senkin, että vanhat miehet olivat hyvässä kunnossa.

”Kalastajat elävät tutkimustenkin mukaan terveinä pitkään, mahdollisista raskasmetalleista huolimatta. Kalan terveysvaikutukset näkyivät myös kotona. Niinä kausina, kun lapset söivät paljon kalaa, heillä oli vähemmän poissaoloja koulusta.”

Ensimmäiset kuvat Last Man Fishing -projektiinsa Leinonen otti 2014 paikallista kalataloushanketta varten. Pienestä kesätyöstä kasvoi idea, joka johti siihen, että Leinonen nauttii kuvaamisesta nyt enemmän kuin koskaan.

”Valokuvauksesta puhutaan usein tekniikan kautta, mutta itse olen halunnut lähestyä kuvaamista toisin, ihmisten kohtaamisen ja sellaisen tietynlaisen herkkyyden kautta. Monille ammattikuvaajillekin on vaikeaa kuvata tuntematonta ihmistä, mennä lähelle. Siihen liittyy monia pelon ja luottamuksen kysymyksiä, joissa joutuu kohtaamaan myös itsensä. Tällainen omaehtoinen projekti on paitsi terapeuttinen, myös kasvattava. Minulle tämä on ollut eräänlainen koulu taiteilijuuteen.”

Monta kalastajaa on vielä kuvaamatta. Leinonen haluaisi päästä käymään erityisesti Kallankareilla, kalastajasaarilla, joilla on itsehallinto.

Leinonen itse kalastaa lähinnä talvella ja kokkaa mielellään kalaruokia.

”Pidän esimerkiksi haukipullista. Hauki on halveksittu kala suotta, se kannattaa esitellä ranskaksi. Quenelles de brochet kuulostaa paljon hienommalta”, Leinonen nauraa.

Lasten kannustamiseksi kalansyöntiin Leinonen keksi aikoinaan ovelan niksin: jääkaapin oveen kiinnitettiin ruotolista, johon merkittiin lasten annoksistaan löytämät ruodot. Viikon lopuksi ruodot laskettiin ja mentiin karkkikauppaan: ruotojen määrä määritteli karkkien määrän.

”Listan käyttöönoton jälkeen yhtään ruotoa ei mennyt kurkkuun, eivätkä lapset enää pelänneet ruotoja. Päinvastoin!”

Leinosen mielestä kalan kokkaaminen on helppoa ja nopeaa, mutta hän myöntää, että monilla kalan käsittelytaidot ovat hukassa.

”Sitä pidetään vaikeana ja sottaisena puuhana. Moni ehkä kokkaisi enemmän kotimaista kalaa, mutta ruodottomaksi käsitellyn kalan kilohinta nousee liian korkeaksi. Se on harmi.”