Kuka nuolee karkin puolikkaat yhteen ja montako kiloa painaa isoin kuula? Paljastimme Vihreän kuulan salaisuudet

Marmeladikuulien tekeminen on suurista tuotantomääristä huolimatta artesaanihommaa verrattuna monien muiden makeisten valmistamiseen Lappeenrannan tehtaalla. Tuotannon kommervenkit ovat vuosikymmenten kuluessa hioutuneet yhä sujuvammiksi, mutta tekemisen henki on yhä sama kuin vuonna 1929, jolloin Vihreiden kuulien valmistaminen alkoi Helsingin Tehtaankadulla.

”Työntekijöiden omistautuneisuuden näkee tuotantolinjalla”, sanoo tehtaanjohtaja Petri Pitkänen.

Sen huomaa. Marmeladikeittiön sokerinhuuruisessa lämmössä jutellaan ”karkista, jolla on sielu”.

Sielukas makeinen syntyy kuninkaallisista lähtökohdista. Marmeladien tarina yltää kauas viime vuosisadan alkuun, jolloin itse Karl Fazer oli jo tuonut makeisten reseptit ja tekijät Pietarista. Ensimmäiset värikkäät hedelmämarmeladit valmistettiin juhlistamaan Englannin kuningas Edward VII:n kruunajaisia vuonna 1902. Samaa kuninkaallista sukujuurta ovat sekä Finlandia-marmeladit että Vihreät kuulat. Britannian hallitsijan kruunu komeilee makeisrasian kannessa edelleen.

Nuori Suomen tasavalta rakastui ylellisiin sokerisiin kruununjalokiviin. Pula-ajankin kokenut kansa halusi juhlapyhinä parasta pöytään, ja marmeladikuulista kehkeytyi etenkin joulun ajan herkku ja suosittu joululahja. Samalla kun sokeri suli kielelle, mieleen painuivat tunteikkaat hetket suvun kesken. Sama toistui sukupolvesta toiseen, ja myös tehtaanjohtaja on sen kokenut.

”Kuulista kehkeytyi etenkin joulun ajan herkku.”

”Meidänkin mummolassa oli aina Vihreitä kuulia ja Pihlajaa”, Petri Pitkänen muistelee.

”Ei tällaisia laitteita kaupasta saa”, toteaa Matti Väkeväinen marmeladien valulinjan äärellä. Kuulien valmistamiseen tarvittava laitteisto on ainutlaatuinen.

90-asteiseksi jäähtynyt vihreä massa vyöryy valukartion kautta valukoneeseen. Kone annostelee massaa muottilaudoille, jotka ovat täynnä puolipallon muotoisia koloja. Muottilaudat matkaavat linjastolla noin 30 metrin matkan, ja sinä aikana propellit linjaston alla jäähdyttävät makeisten aihiot juuri sopivan lämpimiksi ja tahmeiksi, jotta ne voidaan yhdistää kokonaisiksi kuuliksi. Vihreiden puolipallojen virta näyttää loppumattomalta.

”Tämä on meditatiivinen näky”, sanoo Fazerin viestintäjohtaja Liisa Eerola, joka on tullut seuraksi kierrokselle.

Tässä vaiheessa mieleen muistuu se seikka, että Vihreän kuulan kansa on jakautunut kahteen koulukuntaan. On niitä, jotka haukkaavat pallonsa kokonaisena, ja on niitä, jotka irrottavat puolikkaat toisistaan ja herkuttelevat ne erikseen.

Kun pallonpuolikkaat liukuvat kohti yhdistymistä, on sopiva hetki muistella myös kaikkia niitä urbaanilegendoja, joissa esiintyy myyttinen Vihreän kuulan yhdistäjä. Kansan kuvitelmissa tämä fiktiivinen ammattilainen nuolaisee kuulanpuolikkaita ennen kuin liimaa ne yhteen.

”Voi olla, että kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen hän olisi aika uupunut”, Matti Väkeväinen vitsailee.

Todellisuudessa muottilaudat liukuvat sulavasti kohti yhdistäjälaitetta, joka painaa kaksi lautaa lempeästi mutta lujasti vastakkain. Tämä laite on ollut käytössä vasta neljä vuotta. Siihen asti muottilaudat yhdistettiin toisiinsa käsin. Se oli raskasta fyysistä työtä.

Marmeladimassan on oltava noin 50-asteista, jotta puolikkaat hitsautuisivat kauniisti yhteen. Sen jälkeen kuulamuotit liukuvat kohti irrottelijaa, jonka mekaaniset kynnet tökkäävät pallerot vapauteen. Linjastolle tömähtelee kiiltävän vihreitä kuulia, ja seuraavaksi ne pääsevät pyörähtämään sokerointirummussa. Tuotantotyöntekijä Pinja Hinkkanen nappaa sokeroituneet kuulat linjalta laatikoihin. Makeiset pinotaan ilmavissa laatikoissa tekeytymään päiväksi tai pariksi.

Matti Väkeväinen poimii tuoreen, lämpimän kuulan ja puristelee sitä sormissaan.

”Tässä vaiheessa rakenne on vielä pehmeä”, hän näyttää.

Kuulat saavuttavat lopullisen rakenteensa varastoinnin aikana. Ne rasioidaan vasta sopivan kiinteinä ja huoneenlämpöisinä, jotta sokeripinta ei sulaisi.

Ikoniselle makeiselle on vuosien saatossa muodostunut asema, joka yllyttää leikittelyyn. Sen muoto ja rakenne lietsovat mielikuvitusta ja houkuttavat kokeiluihin. Fazerilla seuraillaan ”riemumielin”, mitä kaikkea kuulafanit kulloinkin keksivät: milloin marmeladeja on keksitty laittaa joulutortun täytteeksi, milloin niistä on muotoiltu sinihomejuustotäytteisiä cocktailpaloja tai väkerretty syötäviä nimikorttitelineitä. Fazerillakin on kehitelty variaatioita, kuten Vihreä kuula -täytteiset Jaffa-keksit, joiden lanseeraamisesta syntyi muutama vuosi sitten suoranainen härdelli. Vantaan Fazerilassa kiemurtelivat pitkät jonot.

”Lisääkin hyviä ideoita olisi takataskussa, jos vain vuodessa olisi enemmän päiviä”, sanoo tuotekehittäjä Minna Tuomikoski.

Tuotekehitystiimiltä oli lähtöisin sekin villi tempaus, kun kuulien ystäväksi tiedetylle muusikko Anssi Kelalle lähetettiin yllätykseksi kolme kiloa painava Vihreä kuula.

Klassikkomakeiset kuuluvat asioihin, joiden suosiota pandemia-aika on vain kasvattanut.

”Epävarmoissa tilanteissa kuluttaja luottaa tuttuun ja turvalliseen”, Petri Pitkänen sanoo.

”Tuotannossa lyödään ennätyksiä jälleen kerran.”

Niinpä vihreiden kruununjalokivien rasiointi käy jälleen kiivaana. Sesonkityöntekijä Miko Räsänen poimii kuulia linjalta ja asettelee niitä alustoille. Pakkauskone pukkaa täytetyt alustat pahvirasian sisään ja liimaa ne kiinni. Räsäsen silmien editse soljuu vihreiden pallojen virta koko työvuoron ajan. Siitä huolimatta hän ei myönnä saaneensa kruununjalokivistä yliannostusta.

Hän lausuu samat sanat kuin muutkin tuotannon ihmiset: ”Kyllä näitä aina jouluna muutama menee.”