Helsingissä on kännykkävapaa työpaikka: puhelimet pitää jättää villasukkaan

Helsingin Villasukkatehtaalle ei kannata soitella aamukymmeneltä. Silloin meneillään on tehtaan lukujärjestyksen mukainen kahvitunti. Se kuuluu jokaiseen työpäivään, eikä puhelimeen tuolloin vastaa kukaan.

Puhelusta ei myöskään jää minkäänlaista jälkeä, sillä Roihupellossa sijaitsevassa tehtaassa on käytössä ainoastaan lankapuhelin. Se on vuodelta 1938.

"Me emme näe, kuka on yrittänyt soittaa", naurahtaa tehtaan patruuna Jukka-Pekka Kumpulainen.

"Aina voi soittaa uudemman kerran."

Kännykkävapaa alue

Ennen kuin tehtaan työntekijät ovat aloittaneet villasukkien valmistuksen aamukahdeksalta, he ovat jättäneet puhelimensa säilytykseen kahvihuoneeseen. Työntekijöitä on keskimäärin seitsemän, joista viisi vakituista. Yksi työntekijöistä on konemestari, joka valvoo ja huoltaa neulomakoneita.

Lisäkäsiä tarvittaessa apuun hälytetään tuttuja tuntityön tekijöitä, eläkeläisiä ja opiskelijoita.

Villasukkatehtaassa kännykkäparkki tarkoittaa tietysti omanväristä villasukkaa, johon puhelin sujautetaan.

"Täällä ei tarvitse käyttää kännyköitä eikä pidäkään käyttää. Villasukkien laatu kärsisi, jos tekijät samaan aikaan näpräisivät puhelimiaan. Totta kai tauoilla puhelinta sopii käyttää," Kumpulainen kertoo.

Tietokoneitakaan ei tehtaalla patruunan lisäksi käytä kuin tehtaan esimies. Kumpulaisesta on tärkeää, että työtä tehtäessä vallitsee rauha, eikä sukkien valmistajia sähköpostit häiritse tai taskussa piippaile.

Asiakkaille on luvattu, että tehtaan sähköpostit pyritään katsomaan päivittäin, mutta ainakin kerran viikossa ne varmuudella käydään läpi.

Grammari soi

Tehdasta johtava Kumpulainen kutsuu itseään ikuiseksi nuoreksi kapinalliseksi. Hän vastustaa tekemällä tehtyjä deadlineja ja vartavasten rakennettua kiireen tuntua. Sitä vastoin rauhallisella tehtaalla soi gramofoni tai putkiradio, ja seinäkello kumahtaa puolen tunnin välein. Samaan aikaan satoja villasukkia kuivuu jääpallomailoja muistuttavissa lesteissä.

Ennen kuin sukka on päätynyt lestiin kuivumaan, sen raaka-aine on tehnyt jo aikamoisen matkan. Helsingin Villasukkatehtaan käyttämä, eettisesti tuotettu mulesing-vapaa villa tulee pääosin Uudesta-Seelannista.

Mulesing-vapaa villa saadaan lampaista, joita ei ole kirurgisesti käsitelty loiseläimiä vastaan.

Suomalaista villaa sukasta on kymmenisen prosenttia, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kotimaasta saada karstavillaa juuri sen enempää. 30 prosenttia materiaalista on polyamidia, joka sekä kasvattaa sukan kestävyyttä että lisää käyttöikää. Sama koostumus on ollut käytössä 1950-luvulta alkaen.

Onni neuloo sukan

Suomalainen ja uusiseelantilainen villa kohtaavat Englannissa, Euroopan suurimmassa villatehtaassa, jossa villat käsitellään, pestään ja sekoitetaan. Englannista villapaalit matkustavat Pirtin kehräämöön, Jämsään.

Sieltä harmaa lanka saapuu kehrättynä Helsingin Roihupeltoon, jossa sukat neulotaan. Käytössä ovat mekaaniset, 1920-luvulla suunnitellut neulomakoneet, joista suurin osa on valmistettu 1940- ja 1950-luvuilla. Bentley-merkkiset koneet pitävät aikamoista ääntä. Mekaanisuudessaan ne nostattavat eittämättä mieleen koulun historiantunnit ja maininnat Kehruu-Jenny-laitteista.

Helsinkiläistehtaan jokainen neulomakone on nimetty. Villasukka-aihion on saattanut siis valmistaa Onni, Helmi tai vaikka Tapio.

Villasukkatehtaalla tehdään vain villasukkia. Ei lapasia, ei kaulaliinoja, ei puuvillasukkia, ei pipoja, vaikka kaikkia usein kyselläänkin.

"Eikö nimi jo kerro, mitä täällä duunataan?", patruuna Kumpulainen kysäisee nauraen.

Vasta valmiit villasukat värjätään. Suomalaiset ovat villasukkakansaa ja värimieltymyksiltään yhteneväisiä.

"Harmaita villasukkia myydään yhtä paljon kuin värillisiä sukkia yhteensä", Kumpulainen kertoo.

Joka tiistai tehtaalta lähtee autokuorma sukkia värjättäväksi Hämeenkyröön. Kyröskoskelaisessa PMK-värjäämössä sukat saavat lopullisen värinsä – on se sitten vadelman- tai puolukanpunainen, mustikansininen tai vaikka kaarnanruskea.

Auton paluukyydissä viikon aikana värjätyt, vielä kosteat sukat tulevat takaisin Helsinkiin.

70000 paria vuosittain

Huoneessa, jossa neulomakoneet ruksuttavat harmaata lankaa, tuoksuu koneöljy. Konemestari on paikalla, kuten aina koneiden ollessa käynnissä.

Tänään sukkia valmistaa Onni-niminen kone. Siltä vie viitisen minuuttia valmistaa yksittäinen sukka-aihio. Tämän jälkeen alkaa monivaiheinen käsityö. Sukkaa ratkotaan, saumataan ja taitellaan, mahdollisesti värjätään, pestään, paritetaan ja pakataan. Lopuksi lisätään etiketit.

Laskennallisesti sukka valmistuu tehtaalla noin kolmessa vartissa. Päivän aikana valmistuu 300 sukkaparia, mikä tarkoittaa 70 000 sukkaparia vuodessa.

Tehtaan työntekijät ovat kovan luokan käsityöläisiä. Monesti kahvitunnillakaan ei malteta olla jouten, vaan työn alla saattaa olla vaikkapa virkkuutyö.

Kumpulainen on tarkka siitä, että kaikki mahdollinen työ teetetään kotimaassa – jopa etiketit painetaan kierrätysmateriaalille helsinkiläisessä painossa, vaikka edullisempia vaihtoehtoja olisi muista maista tarjolla.

Huolla ja parsi

Toinen, mistä patruuna Kumpulainen selvästi pitää kiinni, on asioiden kestävyys ja pitkä käyttöikä. Se näkyy tehtaalla kaikkialla, alkaen vanhoista, mekaanisista neulomakoneista. Se näkyy yrityksen autossa, 1970-luvulta peräisin olevassa Volkswagen Kleinbusissa, jolla myyntimatkat tehdään.

Se näkyy johtajan konttorissa olevassa, Reino Helismaan vanhassa, veivattavassa grammarissa ja Väinö Tannerin perikunnalta saadussa liinavaatekaapissa.

Ennen muuta pitkän käyttöiän arvostus näkyy tehtaan valmistamassa villasukassa. Vaikka materiaalissa on joukossa tekokuitua, sille on perusteltu syynsä.

"On ekologista pitää polyamidi mukana, silloin villasukalla on pidempi elämä", tehtaanjohtaja painottaa.

"Me emme halua, että meidän valmistamamme tuote heitetään roskiin."

Siksi yrityksen kotisivuilta löytyy sukan huolto-ohjeiden lisäksi video, jolla opetetaan, miten villasukka parsitaan.