Ohjattu käynti pääkaupungissa on ollut pitkään osa suomalaisten kansalaistaitojen ja yleissivistyksen rakentamista. Vielä sotien jälkeenkin monille maakuntien lapsille, nuorille ja aikuisillekin ensikosketus Helsinkiin oli tiivistahtinen retki, josta palattiin kotiin mieli täynnä vaikutelmia.
Moni huokaisi, miten kiireistä elämä Helsingissä oli, vaikka harvan helsinkiläisen arkipäivä on yhtä täyteen ahdettu kuin retkeläisen minuuttiaikataulu.
Tilausbussin istuimilla kieppujat ja takapenkillä elämöijät eivät välttämättä tule ajatelleeksi, miten tärkeitä kasvatusopillisia tavoitteita luokkaretkelle on asetettu.
Vuonna 1986 kouluhallitus linjasi, että luokkaretkellä opitaan elämyksellisesti, edistetään oppilaan itseluottamuksen kehittymistä ja kehitetään yhteishenkeä. Ohjeiden mukaan erityishuomiota tulee kiinnittää ”ystävällisyyteen, kohteliaisuuteen ja hyviin käytöstapoihin”.
Tuolloin kouluhallitus suositteli yläasteluokille retkeä Helsinkiin, jolloin sovellettavina oppiaineina olisivat historia, äidinkieli, maantieto, kuvaamataito, musiikki, tekninen työ ja tekstiilityö.
Ohjelmaksi ehdotettiin seuraavaa: Helsingin keskusta ja sen arkkitehtuuri, Seurasaaren ulkomuseo sekä käynti elokuvissa, teatterissa tai konsertissa. Olisiko kuitenkin niin, että varsin usein ohjelmassa oli sittenkin Linnanmäen huvipuisto? Mutta mitä oppiainetta siellä sovellettiin?