Sointu Borg hankki silikonirinnat opintolainalla

Opiskellessani kauppakorkeakoulussa moni kurssikaverini sijoitti opintolainansa indeksirahastoihin.

Itse tuhlasin opintolainani Turkin-matkoihin, biletykseen ja silikonitisseihin. Tissitkin hankin osamaksulla, ihan vain varmuuden vuoksi. Joinain kesinä en saanut kesätöitä, joten otin lisää lainaa, mikä taisi olla ainut järkevä syy opintolainan nostamiselle.

Kuvittelin, että kaikilla muilla oli pakka hallussa. Omistusasunto, parisuhde, urasuunnitelmia, säästöjä - ja kuitenkin varaa reissata ympäri maailmaa. Muut tuntuivat olevan aina askeleen edellä, mutta oma elämäni junnasi paikallaan.

"Olen epäonnistunut elämässäni.” Näin moni parikymppinen itsestään ajattelee.

Jos olet 20-29-vuotias ja tyytymätön nykytilanteeseesi, et ole yksin. Täyttäessäni 30 vuotta koin eläneeni parikymppisyyteni totaalisen väärin.

Kyseistä ajanjaksoa oli markkinoitu minulle ihmiselämän parhaana aikana, mutta se paljastuikin pelkäksi yksinäiseksi, ahdistavaksi ja sekavaksi sonnassa rämpimiseksi. Parikymppisenä käytin kaiken energiani peitelläkseni persaukisuuttani ja tunnetta siitä, että olin hukassa.

Myöhemmin tajusin, ettei vika ollut minussa. Vika on systeemissä. 

Tiedä mitä elämältäsi haluat, löydä intohimosi, elä hetkessä, matkustele, seikkaile, biletä, irrottele. Saa opiskelupaikka, valmistu korkeakoulusta, pääse kiinni työelämään, rakastu, pariudu, kihlaudu, lisäänny, säästä, sijoita, hanki omistusasunto. Saa kaikki edellinen näyttämään somessa mahdollisen vaivattomalta! 

Kyseiseen kymmenvuotiseen on ängetty päätön määrä erilaisia merkkipaaluja, joita nuoren aikuisen pitäisi saavuttaa. Ja jokaiselle tuossa iässä tehtävälle päätökselle asetetaan massiivinen painoarvo.

Elämä tuntuu olevan armoton to do -lista, ja jos jokin raksi jää uupumaan, olet luuseri.

Näin 32-vuotiaana voin paljastaa, että parikymppisyyden glorifiointi “elämän parhaana aikana” on yhtä suurta kusetusta! Huijausta, joka ajaa monen nuoren aikuisen kohti riittämättömyyttä ja tyytymättömyyttä.

Olen tajunnut, ettei parikymppisyydessä kuulukaan “onnistua”. Jos elämäsi on ollut parikymppisenä yhtä perslaskua, ei hätää! Kulttuurimme taipumus romantisoida parikymppisyyttä johtaa väistämättäkin huonommuuden ja jäljessä olemisen tunteeseen.

Voisimmeko siis yhdessä lopettaa parikymppisyyden liiallisen glorifioinnin? Ajatus “kultavuosista” pitää sisällään ennakko-oletuksen siitä, että kolmenkympin jälkeen elämä kadottaa värinsä. Että ikääntyminen on ikään kuin hiljaisen harmaata hautaan laskettelua. Itselläni elämä on alkanut vasta kolmenkympin jälkeen. Joillakin se alkaa vasta kuudenkympin jälkeen.

Jos olet parikymppinen, kannattaa varautua siihen, että edessä on mitä luultavimmin rahastressiä, sydänsuruja, hukassa olemisen tunnetta, huonoja valintoja ja ystävyyssuhteiden katkeamista. Sen “oman juttusi” löytäminen saattaa olla tuskan takana.

Mutta juuri tämä kaikki tekee tuosta ajanjaksosta niin merkittävän. Se tulee olemaan elämäsi intensiivisin oppimatka.

Nykyään olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että parikymppisenä hakkasin päätäni seinään ja kriiseilin mahdollisimman paljon. Se kirkasti minulle, mitä en halunnut elämälläni tehdä ja vakuutti minut siitä, että kultavuodet olisivat vasta edessä.