Kun raekuuro yllätti veneretkellä heinäkuun puolivälissä ja ennestäänkin hyinen järvivesi viileni pari astetta, olisin myynyt kesämökkimme eurolla. Ostajia ei näkynyt. Ainoastaan minä ja likomärkä koirani, järven ainoat elolliset olennot, tuijotimme toisiamme murheellisina veneessä.
Kun saimme kesävieraita aurinkoisesta Provencesta, meitä hirvitti jo etukäteen kuinka ihmispolot selviäisivät arktisesta kesästämme. Ennen kuin ehdin edes pahoitella vallitsevaa säätilaa, vieraamme puhkesivat suomalaisen luonnon vehreyden ja virkistävän viileän sään ylistykseen. Kaikki oli kuulemma ihastuttavan vihreää ja jopa sateen ropina peltikatolla pelkästään hauskaa. Siellä etelässä oli kuulemma niin kurjan kuumaa, ettei mitään jaksanut tehdä.
Heinäkuun lopussa soitin Norjaan kyselläkseni turvapaikkaa vuonojen suojasta. Ennen kuin pääsin asiaan, puuskahti ystäväni Bergenissä sataneen 24 vuorokautta yhteen menoon ja kesän sisältäneen ainoastaan kaksi aurinkoista päivää. Hänen mielestään suomalainen kesäsää kuulosti paratiisilta.
En luovuttanut ihan niin vähällä. Varatessani tulevan joululomamme viidakkoretkeä ruikutin malesialaisen kansallispuiston virkailijalle alkavasta pimeästä vuodenajasta. Oletin, että valoon ja sametinpehmeään trooppiseen ilmastoon tottuneelta sentään heruisi jokin sympatian ilmaus meille pohjoisen kärsijöille.
Malesialainen haaveili, että saisi tehdä lumipallon. Olisin mielelläni heittänyt häntä sellaisella.
Hyväkäs äityi ihailemaan neljää vuodenaikaamme sekä valon ja säätyyppien vaihtelun tuomaa riemua pelkän kuivan ja märän kauden sijaan. Hän haaveili, että saisi jonain päivänä tehdä ja heittää lumipallon. Sillä hetkellä olisin mielelläni heittänyt häntä sellaisella.
Minusta toteamus säästä pukeutumiskysymyksenä on aina ollut jotenkin yltiöpositiivinen. Kurja sää on kurjaa säätä kerrospukeutuneenakin. Mutta silti, vuoden pimeän puoliskon nyt koittaessa, on tässä pohjoisen ilmaston vaihtelevuudessa ja ihmisten selviytymiskyvyssä jotain ihailtavan ainutlaatuista. Ainakin muiden mielestä.