Parikymppinen Vesa Luomala teki itselleen suuren lupauksen: hän matkaisi vielä kaikille maailman mantereille. Joulukuussa 2013 Luomala oli vajaat kaksikymmentä vuotta vanhempi ja enää lentokonematkan päässä unelmastaan, jonka viimeinen palanen häämötti koneen ulkopuolella Etelämantereella. Kun Luomala laskeutui lentokoneesta Hercules Inlet -nimisen merenlahden rannalle, edessä oli vielä urakoitavaa. Etelänavalle päästäkseen miehen pitäisi taittaa hiihtäen 1 131 kilometriä noin satakiloisen ahkion kanssa.
Ensimmäisenä matkapäivänä Luomala oli täynnä intoa. Edessä avautui aurinkoinen ja kuulaan sinivalkoinen maisema. Kaikkialla oli hiljaista, ja ainoana seuralaisena matkasi suksien kärkeen maalattu kuva naparetkeilijä Roald Amundsenista.
Suurin osa matkasta oli nousua valkoisella lumiaavikolla. Koska joulukuussa Etelämantereella oli kesä, mittari laskisi pahimmillaan ehkä vain kolmeenkymmeneen miinusasteeseen. Se oli suhteellisen vähän, sillä talvella mitataan jopa -83 asteen lukemia.
"Meillä kaikilla on varmaankin jokin sellainen haave, jonka haluaisimme toteuttaa, tai paikka, johon haluaisimme matkustaa. Olen aina pitänyt seikkailuista ja matkustelusta. Uuden kokeminen kiehtoo minua", kertoo aikaisemmin myös Huippuvuorilla ja Grönlannissa retkeillyt Luomala.
Upeasta kelistä huolimatta jo ensimmäinen 300 metrin nousu oli yhtä tuskaa, sillä ylös pääsi ainoastaan haarakäyntiä tampaten. Matka oli edennyt vain muutaman kilometrin, kun Luomalan oli jo pystytettävä teltta ruokataukoa varten. Ruoka oli pakattu eskimopusseihin: pastaa, oliivi-öljyä, kuivattua lihaa ja nuudeleita. Pussimuona tulisi Luomalalle vielä tutuksi, sillä sitä oli mukana yhteensä 55 päiväksi.
Whiteout hävitti ääriviivat
Etelänapa valloitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1911. Kahdesta kilpailevasta retkikunnasta ensimmäisenä perille saapui norjalaisen Amundsenin joukkio. Perässä paikalle pääsi brittiläisen Robert F. Scottin johtama surullisenkuuluisa joukko, joka kuoli paluumatkalla kylmään ja nälkään.
Sittemmin etelänavalle on ollut menijöitä. Matkansa aikana Luomala törmäsi muun muassa Danieliin, joka aikoi pyöräillä navalle, ja 16-vuotiaaseen Lewisiin, joka oli matkalla oppaansa kanssa.
"Ensimmäinen ajatukseni oli, että kohta varmaan vauvatkin konttaavat etelänavalle. En kuitenkaan lähtenyt reissuun kilpailemaan muiden kanssa. Joku tekee asiat aina paremmin kuin sinä. Siksi pitää keskittyä omaan suoritukseensa ja nauttia siitä", Luomala kuvailee.
Välillä nauttiminen tosin oli vaikeaa. Päivät alkoivat muistuttaa toisiaan. Pahimpia olivat ne aamut, jolloin jo telttaan kuuli, ettei päivän sää ollut suosiollinen. Vastatuuli painoi päälle, räkä jäätyi viiksiin, aurinko paistoi yöt ja päivät, eikä nukkumisesta tullut mitään ilman melatoniinia.
"Lisäksi oli vielä whiteout. Sen aikana suunnistaminen on hankalaa, kun kaikkialla on pilvistä ja valkoista. Lumi pyörii ympärillä, ja ääriviivat häviävät. Hiihtäminen on kuin bambi horjuisi jäällä. Itse en onneksi joutunut kertaakaan paniikkiin, mutta olisin saanut sydänkohtauksen, jos eteeni olisi yhtäkkiä putkahtanut toisen retkeilijän hahmo."
Pahimpina aamuina vastatuuli painoi päälle ja räkä jäätyi viiksiin.
