Kuka on koskaan syönyt – ikinä missään – terveellistä muikkusalaattia? Tai nauttinut keitetyistä muikuista kaalin kera?
Ei kukaan. Muikuissa on kyse voista ja paistamisesta. Ilman voita ei ehkä tulisi herkuteltua kenenkään selkäeviä, mutta kyllin kylvetetty muikku on kuin pitsiin puettu merellinen – tai paremminkin järvellinen – sipsi voityynyllä.
Muikku on asettunut Suomeen jo 10 000 vuotta sitten, ja pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta se on hyväksynyt lähes kaikki järvet asuinalueekseen. Puhutaan oikein muikkujärvistä. Hopeakylkinen muikku on parvi- ja lohikala, joka viihtyy parhaiten suurissa ja keskikokoisissa vesissä.
"Muikussa on erityisesti hyviä rasvahappoja."
Raukalla on pieni ja hampaaton suu. Pienimpiä viisisenttisiä sinttejä kutsutaan neulamuikuiksi. Itä-Suomessa kaupan tiskillä asiakas saattaa pyytää mujetta, Perämerällä Raahesta pohjoiseen merimuikkua eli maivaa.
Kun aikoo syödä ensin hiukan jauhoissa kieriteltyjä, sitten railakkaassa voissa paistettuja neulamuikkuja, on syytä varata puolitoista litraa vettä janojuomaksi. Mutta samalla tulee syöneeksi hyviä rasvahappoja eli pitkäketjuisia Omega 3 -rasvahappoja, joita on erityisesti muikussa. Tämä ilmenee Itä-Suomen yliopistossa tehdystä väitöskirjastakin.
